Rasisminvastainen viikko on Suomen Punaisen Ristin järjestämä jokavuotinen kampanja, jolla pyritään herättelemään ihmisten tietoisuutta koetusta rasismista ja vähemmistöihin kohdistuvasta syrjinnästä. Viikkoa vietetään myös julkisissa instituutioissa vaihtelevalla panostuksella, mutta erityisen selvästi kyseinen viikko on nähtävissä koulumaailmassa sekä valtiollisessa mediassa. Tänä vuonna rasisminvastainen viikko tähtää erityisesti työelämässä esiintyvän syrjinnän poistamiseen, ja kannustaa kaikkia kansalaisia raportoimaan havaitusta syrjinnästä ylöspäin.
Sinimusta Liike on jo aiemmassa ulostulossaan ottanut kantaa rasisminvastaisen viikon ideologiseen ongelmallisuuteen. Kyseinen viikko pyrkii vahvistamaan valheellista historiallista narratiivia, jonka mukaan eurooppalaisperäiset kansat kantavat harteillaan kollektiivista syyllisyyttä menneisyyden teoistaan ja ovat sen perusteella jotenkin velvoitettuja ylläpitämään värillisten kansojen hyvinvointia niin omissa maissaan kuin myös niiden ulkopuolella.
Suhtautuminen valkoisiin on antirasistisessa maailmankatsomuksessa voimakkaan kaksijakoinen. Valkoiset koetaan usein rasistisen järjestelmän pönkittäjiksi, alistajiksi ja vakavaksi uhaksi kaikille vähemmistöille, samaan aikaan kuin jokaisella värillisellä tulisi silti olla vapaa pääsy valkoisten kansojen kotimaihin ja oikeus valkoisten kansojen tuottamaan hyvinvointiin. Valkoiset ovat selvästi niin pahoja, ettei heidän kannattaisi puolustaa omaa kotimaatansa muukalaisilta, mutta eivät kuitenkaan niin pahoja, että värillisten kannattaisi suosiolla pysyä omissa kotimaissaan.
Todellisuus on tietenkin aivan toinen. Valkoisissa maissa värilliset kykenevät tällä hetkellä nauttimaan sen kaltaisesta vauraudesta ja vakaudesta, jota he eivät koskaan kykenisi omissa maissaan kokemaan. Tilanne on antirasistin näkökulmasta melkoisen kiusallinen – valkoiset ovat uhkaavia riistäjiä, mutta siitä huolimatta heidän maissaan värillisillä on parempi olla kuin heidän omissa kotimaissaan. Tämä eurooppalaisten ja muiden kansojen välinen henkinen ja suorituskyvyllinen kuilu selittää myös sen, miksi miljoonat ihmiset ovat valmiita taistelemaan tiensä Eurooppaan kaikista rasismipelotteluista huolimatta, siinä missä heidän maissaan eivät halua asua edes kyseiset ihmiset itse.
Mikäli rasismi olisi oikea yhteiskunnallinen ilmiö valkoisissa valtioissa, se näkyisi värillisten kansojen lukumäärän laskuna. Tilanteessa, jossa ihminen joutuisi päivittäin pelkäämään oman turvallisuutensa tähden, hän olisi halukas muuttamaan ensimmäiseen turvalliseen maahan, joka ottaisi tämän vastaan. Hän ei todellakaan jäisi kyseisen alueen pysyväksi asukkaaksi, haluaisi tuoda kaikkia perheenjäseniä mukanaan sekä vaatisi oman kansansa lukumäärän kasvattamista entisestään kyseisen rasistisen maan alueella. Mikään edellä mainituista ei kuitenkaan vastaa nykyistä todellisuutta, jossa elämme.
Etninen väkivalta on tällä hetkellä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa hyvin yksipuolista – siihen syyllistyvät pääosin värilliset, siinä missä valkoiset ovat useimmiten uhreja. Yhteiskunnallisissa tukitoimissa värilliset ovat nettosaajia, siinä missä valkoiset suomalaiset kustantavat omista pusseistaan näiden yhteisöjen jokapäiväisen elämän. Rakenteellisen rasismin sijasta me kärsimme rakenteellista ksenofiliasta, jonka perusteella värillisten olosta yritetään tehdä mahdollisimman miellyttävää yhteiskunnassa, johon he eivät todellisuudessa kuulu. Julkista rahaa riittää aina jaettavaksi silloin, kun värillisten erityistarpeet niin vaativat, siinä missä suomalaisia opastetaan kiristämään vyötään myös tulevaisuudessa.
Rasismin määritelmää on siten jouduttu päivittämään sitä mukaan, kun yhteiskunnallinen todellisuus on osoittanut sen sisältämän arvolatauksen vääräksi. Sanan historiallisemmat mielenyhtymät viittasivat usein palaviin risteihin, lynkkauksiin ja pogromeihin – joissa valkoiset olivat itse proaktiivisia toimijoita. Nykyään tämän kaltaisia tekoja ei enää esiinny muissa kuin Hollywood-elokuvissa, joten termiä on jouduttu päivittämään poliittisia päämääriä paremmin palvelevaksi. Rasismista onkin siksi muotoutunut eräänlainen yleistermi tilanteelle, jossa etniset ryhmät asettuvat toisistaan poikkeaviin yhteiskunnallisiin luokkiin. Antirasistisen ja humanistisen ihmiskuvan mukaan kaikki ryhmät ovat keskenään vaihdettavissa ja tasalaatuisia, joten erot niiden suorituskyvystä täytyy johtua jostain ulkoisesta tekijästä, jota nykyään kutsutaan usein ”rakenteelliseksi rasismiksi”. Rasismia on siten niin kauan, kuin on mitattavissa olevia eroja ryhmien välillä – ja syyllinen siihen rasismiin löytyy aina valkoisista.
Mikään määrä empatiaa, rahan haaskaamista ja valkoista itsepiiskausta ei kykene ratkaisemaan edellä kuvailtua rasismia, sillä ryhmien väliset synnynnäiset erot eivät katoa poliittisin toimenpitein. Värillisten alisuoriutuminen on ainoastaan osoitus värillisten alisuoriutumisesta, ei valkoisten teoista tai tekemättömyyksistä. Niin kauan, kun värillisiin kansoihin kohdistetaan valkoisten omia vaatimuksia, epäonnistuminen ja turhautuminen ovat aina läsnä, joissa muhii myös ryhmien välisen eripuraisuuden siemen.
Sinimusta Liike on radikaalinationalistinen puolue, jonka toiminnan päämääränä on suomalainen Suomi eurooppalaisessa Euroopassa. Me emme halua tuoda yhtäkään vierasta väestöryhmää tietoisesti epäonnistumaan omaan maahamme, emmekä suostu kantamaan vastuuta meille vieraiden, usein monikymmenmiljoonaisten, kansojen hyvinvoinnista. Suomalaisen yhteiskunnan tulee palvella ainoastaan suomalaisia ihmisiä, eikä heitä tule pakottaa rinnakkaiselämään heille vihamielisten kansojen kanssa, tai kilpailemaan samoista työpaikoista koko maailman kanssa. Suomen Punaisen Ristin kampanjasta poiketen me kannatamme suomalaisia työmarkkinoita, joissa suomalaisuus on työn teettämisen perusvaatimus – ei harmillinen kuriositeetti menneisyydestä.