Valikko Sulje

Blogit

Toni Jalosen poliittinen herääminen

Facebook toni

Tämä on tarina poliittisesta heräämisestäni. Tarinan ohessa käy ilmi myös omat näkemykseni erinäisistä enemmän tai vähemmän tunnetuista kohuista itseäni koskien – ehkäpä joillekin myös uutta tietoa.

Aloitan vuodesta 2015, jolloin Suomea ravisteli siirtolaisvyöry ja minua itseäni alkoi ravistella poliittinen herääminen. Paluuta ei ole ollut kummastakaan. Olin siihen aikaan jossakin määrin mukana taide- ja elokuvapiireissä, joissa kaverini olivat suurimmaksi osaksi tyypillistä liberaalia vasemmalle kallellaan olevaa väkeä, osa jopa tunnustautui suoraan kommunisteiksi. Itse en ollut politiikasta kiinnostunut ja myötäilin joitakin kaverieni näkemyksiä, mutta sen suuremmin en ajatellut asiaa. Uskoin pienemmän puolella olemiseen, ihmisoikeuksiin ja siihen, että kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä. Rasismi oli syntiä kaveripiirissäni. Maailmankuvaani oli kuitenkin tulossa muutos.

Muistan pakolaiskriisin alkaessa ajatelleeni vielä, että tietenkin meidän on autettava näitä hädänalaisia ihmisiä. Kriisin edetessä oli kuitenkin pakko laittaa merkille, miten huonosti sitä hoidettiin. Aloin kyseenalaistaa sitä, miksi niin paljon aikaa, vaivaa ja resursseja syydettiin näiden kaukaisten maiden ihmisten hyvinvointiin, mutta vastaavaa innokasta panostusta ei löytynyt oman kansamme heikoimpien hyvinvointiin. Tämän lisäksi alkoivat tietenkin kaikenlaiset lieveilmiöt lisääntymään – ryöstöistä raiskauksiin. Hiljalleen kykenin vihdoin laskemaan yhteen 1+1 ja huomaamaan, että ei se väki ehkä ollutkaan aidosti hädänalaista ja kaiken lisäksi se oli muodostumassa uhaksi omalle kansalleni ja maalleni – kodilleni.

Vuoden 2016 aikana seurasin myös Yhdysvaltojen presidentinvaaleja. Aluksi pidin Donald Trumpin ehdokkuutta silkkana vitsinä ja ajattelin, ettei hän tule ikimaailmassa voittamaan. Seurasin uutisointia ja vaaliväittelyitä tarkasti koko vaalitaiston ajan. Pieneksi yllätyksekseni huomasin kuitenkin olevani Trumpin kanssa monesta asiasta samoilla linjoilla, etenkin kun omaa maatani koskien olin jo hahmottanut verrattain samanlaisia ongelmia, kuin mitä hän nosti kampanjassaan esille. Oman maan laittaminen etusijalle kuulosti varsin järkevältä. Trumpin tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta minuun sen räväkkyys vetosi ja tajusin nopeasti sellaisen retoriikan arvon mediapelissä. Samoihin aikoihin Suomen politiikassa huomioni kiinnittivät Laura Huhtasaari ja Sebastian Tynkkynen, joiden retoriikassa näin yhtäläisyyksiä Trumpin kanssa. Kun sitten näin Trumpin astelevan lavalle vaalivoittajana niin ajattelin, että jos hänestä tuli vastoin kaikkia odotuksia presidentti, niin tottahan minustakin voi tulla mitä vain. Vähän tämän jälkeen laitoin jäsenhakemuksen Perussuomalaisiin sekä sen nuorisojärjestöön ja päätin pyrkiä kuntavaaliehdokkaaksi. Vaaleissa en tietenkään heti ummikkona menestynyt, mutta sain ainakin niiden kautta lähtölaukaukseni politiikan maailmaan.

Heti liittymiseni jälkeen aktivoiduin melkoisen tehokkaasti Perussuomalaisissa Nuorissa ja tulin tunnetuksi ahkerana tyyppinä, jolla on paljon uusia ideoita ja kykyä toteuttaa niitä. Kaksi vuotta järjestöhommia paiskittuani ja ihmisten kanssa verkostoiduttuani tulin valituksi nuorisojärjestön 3. varapuheenjohtajaksi vuodelle 2019. Jäsenyyteni aikana luonnollisesti myös ajatusmaailmani kehittyi hyvinkin nopeasti siitä, mitä se oli, kun liityin. Opin paljon uutta politiikasta ja suomalaisesta kansallismielisyydestä. Erityisen vaikutuksen tekivät järjestön sisällä vahvasti esille tulleet etnonationalistiset ajatukset, jotka korostivat juuriin, kieleen ja kulttuuriin pohjautuvaa suomalaisuutta. Ymmärsin, että löyhien ”länsimaisten arvojen” – eli sekulaarin liberalismin ja mädäntyneen humanismin – sijaan meillä on jotakin oikeasti ainutkertaista ja arvokasta, jonka puolesta taistella: oma veremme. ”Ei maata ilman kansaa, ei kansaa ilman verilinjaa.” Tämä näkemys tuntui järkevältä ja luonnolliselta, joten kun järjestön jo pahamaineiset sisäiset jakolinjat muodostuivat, niin tietenkin asemoiduin etnonationalistiseen klikkiin – kuitenkaan suuremmin siltoja polttamatta kenenkään kanssa.

Perussuomalaisissa Nuorissa sain valtakunnallista näkyvyyttä ensin vuoden 2019 alussa paljon kohua aiheuttaneen eurovaalitwiitin tiimoilta. Olin sen vuoksi myös monen muun poliitikon tapaan valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen tähtäimessä, mutta lopulta monen vuoden odottelun ja yhden oikeusistunnon jälkeen hovioikeus päätti viisaasti kumota syytteeni. Samana vuonna itse järjestökin sai huomiota valtamediassa etnonationalistien nousun ja sisäisten kiistojen vuoksi. Itse pidän kyseistä vuotta hienona aikana, jolloin tuntui, että saimme järjestönä tuotua jotakin uutta pelikentälle. Aiemmin mainitun kohun ja järjestön yleisen kehityssuunnan vuoksi puoluejohto suhtautui nuorisojärjestöön karsaasti. Kun hain syyskokouksessa monen muun tapaan jatkopaikkaa hallituksessa, kävi puolueen puheenjohtaja paikalla esittämässä verhottuja uhkauksia oikein äänestämisestä. Paikalle järjestetystä junttaporukasta huolimatta etnonationalistit säilyttivät johtopaikat – minä mukaan lukien.

Olin jo pitkän aikaa havainnut, että tietyt henkilöt yrittivät savustaa minua ja muita ideologisista syistä ulos puolueesta, mutta eivät oikein tuntuneet saavan siihen järkevää syytä. Kun minut sitten kutsuttiin puhujaksi Viron hallituspuolue EKRE:n nuorisojärjestön järjestämään Etnofutur IV -konferenssiin, niin olin koko touhuun jo varsin kypsä. Jos minut haluttiin ulos, niin päätin antaa siihen syyn – ja jos potkuja ei tulisikaan, niin se tarkoittaisi puolueen ilmapiirin vapautumista ja Overtonin ikkunan siirtymistä taas pykälän sivuun. Tästä tapauksesta tulinkin sitten tunnetuksi suuremmassa määrin, kuin olin aavistanut tai edes tahtonut. Kerroin puheessani tämän tekstin tapaan poliittisesta heräämisestäni ja yhdessä lauseessa ilmoitin räväkästi kieli poskea tavoitellen olevani nykyään etnonationalisti, traditionalisti ja fasisti. Tämä kirvoitti paikalla olleessa yleisössä hymyjä ja spontaanit aplodit, mutta suhtautuminen kotimaassa oli vähän toinen. Junes Lokan suoran lähetyksen kautta puheeni kantautui myös alati päivystävien Twitter-vasemmistolaisten korviin ja kohu saattoi alkaa.

En ehtinyt edes takaisin Suomeen, kun sain jo lukea lehdistä tulleeni erotetuksi puolueesta. Tämä ei yllättänyt, sillä se mielessä olin päättänytkin tempaista menemään. Kuitenkin kohun laajuus jokseenkin hämmästytti; selvästi tämä puheeni yksi sana osui johonkin kipupisteeseen. Samassa rytäkässä tein päätöksen jättää paikkani järjestön 2. varapuheenjohtajana ja samalla erosi myös silloinen 3. varapuheenjohtaja tuen osoituksena minulle. Tämän ns. ”fasistikohun” paras anti oli kuitenkin se, että mediassa käytiin ihan järkevääkin keskustelua siitä, miksi Suomessa on hyväksyttävää sanoa avoimesti olevansa kommunisti, mutta toisen laidan edustajaksi itsensä kutsuminen on tabu. Jälkikäteen olenkin pitänyt puhettani eräänlaisena taiteellisena performanssina, joka onnistui sekä ihastuttamaan että ärsyttämään.

Pölyn laskeuduttua jäin riippumattomaksi poliittiseksi aktivistiksi, jatkoin itseni kehittämistä, vaihdoin paikkakuntaa ja päädyin myös kihloihin toisen kansallismielisen toimijan kanssa. Perustin Suunta-kulttuurikollektiivin, jonka suurempia suunnitelmia pandemia viivästytti, mutta jonka kanssa aiomme lähitulevaisuudessa tuoda taas jotakin uutta pelikentälle. Kutsun itseäni nykyään ensisijaisesti kansallismieliseksi ja etnofuturistiksi, joista jälkimmäinen termi tarttui mukaani Viron tuliaisena. Lyhyesti kuvattuna se on näkemys, joka pohjaa siihen, että meidän tulee tähdätä kansamme uljaaseen tulevaisuuteen, jossa moderni teknologia on isännän sijaan rengin asemassa ja jossa kaikki lähtee oman perintömme ja historiamme muistamisesta. Juuret antavat meille siivet.

Aloitimme myös kihlattuni kanssa rennon YouTube-kanavan nimeltään Matkalla Impivaaraan, jossa keskustelemme meitä kiinnostavista asioista aina inspiraation iskiessä – ja kunhan löydämme töiltämme ja opiskeluiltamme aikaa siihen. Videoidemme aiheet ovat melko laajat, mutta pääpaino on kansallismielisyydessä, kulttuurissa ja jokseenkin linkolalaisessa suhtautumisessa luontoon ja yhteiskuntaan.

Kun kuulin, että Sinimusta Liike -puoluehanketta oltiin laittamassa pystyyn, osallistumiseni oli itsestään selvää. Ajatus puolueesta, joka ajaisi anteeksipyytelemättä radikaalia suomalaiskansallista aatetta oli sähköistävä. Osallistuin kannatuskorttien keräämiseen ynnä muuhun ja iloitsin muiden mukana, kun puolue vihdoin rekisteröitiin. Nyt olen Helsingin piirin puheenjohtaja ja ehdolla eduskuntavaaleissa. Poliittisen urani vuodet ovat olleet tuulisia, mutta tämä on ollut vasta alkua. Kuten myös kansallamme, niin myös minulla se varsinainen tarina on vasta alkamassa.