Valikko Sulje

Hyvää omatuntoa ei voi hankkia ostamalla

Maassamme on viimeisen viikon aikana käyty jälleen tulista keskustelua rasismista, joka sai alkunsa Esko Valtaojan ja Renaz Ebrahimin kohtaamisesta toimittaja Marja Sannikan omassa lähetyksessä. Esko Valtaoja joutui kurditaustaisen aktivistin ryöpytyksen kohteeksi todettuaan, että neekeri-sanan loukkaavuus on kiinni kontekstista, jossa sitä käytetään. Tämä synnytti kurditaustaisessa toimittajassa raivonpuuskauksen, jossa iäkästä ja uusvasemmistolaisesta diskurssista tietämätöntä miestä läksytettiin kameroiden edessä ilman toimittajan väliintuloa. Valtaoja oli kuulemma loukannut neekeri-sanan viljelyllä Ebrahimin ”turvallista tilaa”, eikä Valtaojan kyvyttömyys tiedostaa omia ”valkoisia etuoikeuksiaan” mahdollistanut enää asiallisen keskustelun jatkamista. Koomista kyllä, Valtaoja oli monilta osin samaa mieltä rasismin pahuudesta kurdiaktiivin kanssa, muttei kyennyt artikuloimaan mielipidettään tarpeeksi oikeaoppisesti.

Kurdinaisen ulostuloissa mainittiin valkoisten etuoikeuksien lisäksi myös nenäpäivän koettu rasistisuus, sillä se perustuu kehitysmaa-aktivistien mielestä rasistiseen ja yksipuoleiseen kuvastoon. Saman huomion teki myös somalitaustainen Ujuni Ahmed, joka Maailman Kuvalehden kirjoituksessaan syytti nenäpäivää rasistisesta kuvastosta, joka on omiaan pönkittämään valkoisen pelastajan ja mustan pelastettavan roolia. Asetelma on kaikkinensa mielenkiintoinen: valkoisten auttamisenhalua ja resursseja tarvitaan, mutta heidän tulisi olla tästä tuesta osittain häpeissään, sillä tuen varassa oleminen heikentää mustien omantunnonarvoa. Toisaalta taas tukematta jättäminen olisi vielä enemmän väärin, sillä mustat eivät tunnetusti osaa ylläpitää järjestäytyneitä yhteiskuntia ilman ulkopuolista apua. Valkoinen apu pitäisi siis olla itseisarvoisesti turvattua, samaan aikaan kun virallisessa kuvastossa pitäisi esittää ainoastaan mustia voimaannuttavaa kuva- ja videomateriaalia.

Tulevaisuuden monikulttuurisessa ja modernissa maailmassa valkoisten asema ei tule olemaan kaksinen, sillä heidän ainoa sallittu itseilmaisun muoto liittyy valkoisten kollektiiviseen syyllisyyteen, joka perustuu joko todellisiin tai keksittyihin historiallisiin rikoksiin. Ebrahimin ja monen muun vastaavan aktivistin vaatimukset ”call-outtaamisesta”, jonka mukaan värillisillä on aina oikeus läksyttää valkoisia ihmisiä mukamas yhteiskunnallisen keskustelun nimissä, vie valkoisilta oikeuden osallistua yhteiskunnalliseen ja aivan erityisesti väestöpoliittiseen keskusteluun heidän omassa kotimaassaan. Valkoiset ovat siis kaiken pahan alku ja juuri, mutta heidän maissaan asuminen on silti jokaisen värillisen kyseenalaistamaton ihmisoikeus. Kyseistä toimintatapaa voisi luonnehtia ruskean radikaalin paradoksiksi, jossa värilliset aktivistit pitävät valkoisia ja valkonormatiivista kulttuuria ”ongelmallisina”, vaikka he itse asuvat kyseisissä yhteiskunnissa paljon mieluummin kuin värillisten omissa yhteiskunnissa.

Esko Valtaojan virhe oli siinä, että hän yritti todistaa hyvät aikeensa ihmiselle, joka piti häntä ainoastaan valkoisena sortajana. Hän selvästi järkyttyi huomatessaan, miten aika on ajanut hänestä ohitse, eivätkä hänen edistysmieliset ja maanläheiset mielipiteensä olleet enää sopivia 2020-luvun poliittisessa diskurssissa. Ihmisoikeusaktivistin leimuavissa silmissä valkoinen ihminen on aina paha, teki hän kuinka paljon henkilökohtaista sovitustyötä tahansa. Hyväksynnän hakeminen muukalaisilta, joiden suurin anti länsimaisille yhteiskunnille on sosiaalisten ongelmien aiheuttaminen, on itsessään osoitus kollektiivisesta hulluudesta, joista valkoisten kansojen tulisi välittömästi parantua oman kansallisen ja rodullisen selviytymisensä varmistamiseksi.

Sinimusta Liike on kansallismielinen puolueprojekti, joka ei etsi oikeutusta tai hyväksyntää suomalaisten kansalliselle olemassaololle yhdeltäkään vieraalta kansalta. Puolueemme tavoitteena on suomenkielinen, suomenmielinen ja suomalainen Suomi, joka tekee ratkaisunsa ainoastaan kansallisten etujensa perusteella. Puolueemme mielestä jokainen ihminen on onnellisimmillaan silloin, kun hän pystyy elämään kotimaassaan, jota asuttaa ihmistä itseään muistuttava kansa. Sinimustassa Suomessa yksikään värillinen aktivisti ei siten joutuisi kärsimään valkoisten etuoikeuksien läsnäolosta, eikä yksikään suomalainen joutuisi monikulttuuristuvan maailman uhriksi.

Sinimusta Liike 24.11.2021

Julkaisuvapaa