Keskustelu suomalaisuudesta nousee esiin ajoittain ja usein se johtaa myös ärhäkkään väittelyyn. Ainakin jos keskustelu laajenee sisusta, Sibeliuksesta ja saunasta johonkin syvällisempään, saattaa tunnelma sähköistyä. Miksi näin on? Miksi suomalaisuudesta pitää erikseen keskustella, varsinkin nykyään? Ja pitääkö muiden kansallisuuksien määritelmistä keskustella? Tässä esseessä pohdin suomalaisuuden käsitteen kohtaamaa uudelleenmäärittelyn yrittämistä ja sitä, kuinka kansallismielisten tulisi siihen suhtautua. En yritäkään käännyttää ihmisiä, joita kansallisen identiteetin ja omaleimaisuuden vaaliminen ei kiinnosta. Sen sijaan pyrin tiivistämään ja jäsentämään ajatuksia, joita kanssani samanmielisillä on jo valmiiksi.
Suomalaisuus ja sen määritteleminen ovat tärkeitä ainakin jokaiselle aidosti kansallismieliselle, sillä kysymys on identiteetistä ja syntyperästä. Nämä taas ovat eräänlainen peruskallio, jolle muu minäkuva ja persoonallisuus rakentuvat. Kansallinen identiteetti on jotain mitä ei voi vaihtaa tai valita. Siitä voi toki olla välittämättä, tai ainakin yrittää olla. Kuitenkin moni asia ja ongelmakin palautuu syntyperään ja siihen, mihin kansanryhmään ihminen kuuluu. Ihmisten kulttuurit ovat erilaisia eivätkä opitut tavat katoa millään kotoutuksella tai koulutuksella. Osa kansojen eroista on myös biologisia. Useimmat ihmiset eivät pysty tai edes halua muuttua, eikä millään rahasummalla tätä seikkaa voi muuttaa. Tämä pätee sekä suomalaisiin että muihin kansoihin.
Tietyille poliittisille tahoille suomalaisuus ja suomalaisten etninen identiteetti on kuitenkin ongelma. Ylikansalliseen kulutusyhteiskuntaan, jossa kaikki ovat erilaisia ja kuitenkin tasapäistettyjä, samojen tuotteiden kuluttajia, juuret ja perinteiset arvot eivät sovi. Monikulttuurisuuden kannattajille suomalaisten tietoisuus itsestään omana erityisenä ihmisryhmänä tarkoittaa sitä, etteivät kaikki voi tulla osaksi sitä. Sulatusuuni ei voi toteutua, ellei kantaväestö suostu sulautumaan. Suomalaisuus etnisenä identiteettinä on täten kantona kaskessa myös niille, jotka tahtovat luoda uutta, eurooppalaista tai kansainvälistä ihmistä.
Kaikesta huolimatta tämä suomalaisuus etnisyytenä usein ohitetaan keskustelussa. Näin tekevät toisinaan jopa sellaiset, jotka muuten vakuuttelevat kansallismielisyyttään tai isänmaallisuuttaan. Eivätkö he ymmärrä oikeasti, mistä tässä on kyse? Eivätkö he osaa pukea sanoiksi omaa ryhmäänsä ja siihen kuulumista? Ehkä se on ollut liian itsestään selvää, jotta sen voisi muotoilla sanoiksi. Tai sitten helpointa on tyytyä määrittelemään suomalaisuus veronmaksukyvyksi tai muuksi materiaan liittyväksi ominaisuudeksi, jonka voi pukea tai laittaa pois kuin lätkäpaidan. Mutta kaikki me tiedämme kuitenkin, ettemme ole suomalaisia vaatteiden tai yksittäisten ominaisuuksien takia. Emme myöskään lakkaa olemasta suomalaisia sen myötä, jos lopetamme verojen maksun. Tällaiset ominaisuudet eivät siis kelpaa kriteereiksi.
Mutta sanahan se vain on. Suomalaisuus nimittäin. Miksi välittää sanoista ja viilata pilkkuja tai vahtia muiden käyttämiä termejä? Tosiasiat ovat tosiasioita sanavalinnoista riippumatta. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista. Konservatiivit ja oikeistolaiset ovat ehkä taipuvaisia ajattelemaan, että sanojen keksiminen ja niiden merkitysten hiominen on vasemmistolaisten, uusia sukupuolia keksivien, feministien puuhaa. Mutta oikeasti sanoilla on väliä, sillä ne ovat välineitä todellisuuden käsittelyssä. Niillä voidaan myös luoda todellisuutta tai ainakin muokata ihmisten käsitystä siitä. Ja sellaista asiaa, jolle ei ole olemassa sanaa, on vaikeampi puolustaa. Vihervasemmisto on todellakin ymmärtänyt tämän puhuessaan asioiden konstruktoinnista ja näkyväksi tekemisestä. Viime aikoina erilaisia seksuaalisuuksia ja rasismin muotoja on tosiaan noussut näkyviin, kun uusia sanoja niitä kuvaamaan on ilmestynyt valtamediaankin. Todellisia tai ei, ne ovat tarpeeksi todellisia ainakin joidenkin ihmisten tajunnassa ja se riittää. Vastaavasti tämä ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Asioita voidaan dekonstruktoida ja tehdä vähemmän näkyväksi häivyttämällä, jolloin niitä on hankalampi puolustaa. Tätä tehdään suomalaisuudelle silloin kun sen käsitettä laajennetaan tai uudelleen määritellään. Kun suomalaisuus alkaa tarkoittaa mitä vain, se ei oikeastaan ole enää mitään. Huomaammeko enää puolustaa sitä silloin?
Suomalaisuus on kuitenkin totta, koska olemme suomalasia. Ja aivan kuten suomalaisuus, myös totuus on itseisarvo hyvyyden ja kauneuden ohessa. Todellista on sekin, etteivät kaikki kuulu tähän kansaan. Totuus on voitava sanoa ääneen. Asia on niin, haluttiin sitä tai ei, että ihmisryhmät poikkeavat toisistaan paitsi perimältään ja ulkonäöltään, myös käytökseltään, ja tämä seikka tulee vastaan kenen tahansa arkielämässä. Valitettavasti erot voivat aiheuttaa suuriakin ongelmia sekä näkyä rikostilastoissa. Eräät ryhmät ovat hanakampia tarttumaan puukkoon kuin toiset. Eräiden ryhmien miehet taas kiinnostuneempia alaikäisistä tytöistä. Asiaa ei voi sivuuttaa, vaikka jotkut epäilemättä tahtoisivat. Mutta kätevää on, kun tällaiset rötöstelyyn taipuvaiset ihmiset saavat Suomen passin. Silloin heidät tai ainakin heidän jälkeläisensä voidaan laskea suomalaisiksi. Silloin heidän tekosensa ja ominaisuutensa voidaan laskea kategoriaan ”kyllähän suomalaisetkin” ja käyttää argumenttina silloinkin, kun puhuttaisiin nimenomaan kantasuomalaisista. Tilastoissa ei tehdä eroa etnisyyksien väille, jolloin todistettavissa oleva faktatieto niiden välisistä eroista hämärtyy. Tämä on ongelma, sillä tilastojen tarkoitus on antaa tietoa siitä, mitä maassamme tapahtuu. Ikävä ja vääränlainen tietoisuus voi toki vahingoittaa ikävien ja vääränlaisten ideologisten ilmiöiden mainetta entisestään ja ehkä lisätä kielteisyyttä aiemmin harjoitettua politiikkaa kohtaan. Mutta näin saa ja kuuluu ollakin. Vääristynyt kuva siitä mitä on tekeillä, on yksinkertaisesti vääryys. Eikä meidän suomalaisten pidä hyväksyä sitä, että tilillemme laitetaan muiden tekemiä rötöksiä.
Rehellisyyttä ja loogista ajattelua arvostavan kansallismielisen on syytä kiinnittää huomiota myös räikeisiin kaksoisstandardeihin, jotka esiintyvät aina kansallisuuskeskustelun yhteydessä. Kenen tahansa älyllisesti rehellisen ihmisen pitäisi ärsyyntyä siitä, että samaan aikaan käydään keskustelua suomalaisuuden käsitteen laajentamisesta ja toisaalta siitä, saako valkoinen ihminen käyttää esimerkiksi intiaanipäähinettä tai pikkulettejä. Suomalaisuuden pitäisi olla ikään kuin avoin kerho, mutta pienemmät ja ei-eurooppalaiset kansat aivan luontevasti voivat erottautua syntyperänsä perusteella ja pitää symbolinsa itsellään. Suljettua suomalaisuuden käsitettä paheksutaan ja ulkomaalaistaustainen poliitikko suomalaisessa kansallispuvussa on ihailun kohde, mutta alkuperäiskansan asuilla ei saisi edes leikkiä. Useammallekin vähemmistöryhmälle on tullut tavaksi ajaa kaksilla rattailla. Yhtäältä omaa erityisyyttä korostetaan julkisuuden tai muun hyödyn toivossa, mutta tarvittaessa käytetään Suomen passia ikään kuin bonuskorttina. Se on kieltämättä taitavaa ja röyhkeää. Ehkä suomalaisetkin voisivat olla sen verran röyhkeitä, että vaatisivat edes suoraselkäisyyttä itseltään ja muilta. Suomalaisuuden käsitteellä ja sanan käytöllä on siis merkitys minä-käsityksemme ja omanarvontuntomme sekä rehellisyyden ja loogisuuden kannalta. Mitä sitten kannattaa vastata sille, joka keskustelussa väittää passin olevan yhtä kuin suomalaisuus? Kannattaako yksityiskohdista ollenkaan alkaa väitellä? Se on selvää, ettei myönnytyksiä ainakaan kannata antaa eikä tulla vastaan niitä, joiden tavoite on hämärryttää suomalaisuutta. Suljetusta suomalaisuudesta tinkiminen ei nimittäin auta eteenpäin, sillä siitä tinkiminen on tinkimistä kaikkein tärkeimmästä. Parasta lienee vain yksinkertaisesti todeta puhuvansa suomalaisuudesta syntyperänä tai ryhmästä, johon itse kuuluu vanhempiensa ja isovanhempiensa jälkeläisenä. Tulee myös muistuttaa itseään ja muita siitä, että länsimaisilla enemmistökansoillakin on alkuperänsä, jota he eivät valitse tai muuta muuksi, mutta joille se on tukena kuin kallio. Suomalaisuus on meille, joille ei muuta alkuperää kuvaavaa sanaa jää. Joku viisas aikoinaan totesi: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme suomalaisia.” Emme ole edelleenkään venäläisiä tai ruotsalaisia, tai kiinalaisia tai kongolaisia, eikä meistä sellaisia voi tullakaan. Siksi me tukeudumme siihen mitä meillä on ja muilla ei, suomalaisuuteen ja juuriimme tässä maassa. Määrittely ja erottautuminen olivat 1800-luvulla kansallisvaltiota rakentaessa tärkeitä, kun suomalaisten oli mietittävä suhteitaan naapurimaihin. Nykyään kun naapuri seinän takana saattaa olla vierasmaalainen ja vieraampi kuin edellä mainitut naapurikansat, ei tarve etnisten erojen pohdinnalle ole ainakaan vähentynyt. Sitä tekevät kaikki. Oman ryhmänsä tuntevat kaikki. Kaikki tuntevat myös sen, ketkä ovat vieraita ja erilaisia. Niin teemme myös me.