Huhtikuun 11.-13. päivä 1918 toteutui käänteentekevä Suomen vapaussodan tapahtuma, nimittäin Helsingin valtaus. Helsinki oli tuolloin eräs punakaartilaisten tärkeimmistä tukikohdista, ja siellä muodostetun punaisten vallankumoushallituksen tavoitteena oli hallintorakennusten valtaan otto, senaattorien vangitseminen ja sen kautta vallan etablointi. Kaupunkiin jääneet valkoiset toimivat maanalaisesti ja salassa, sillä kaikki paljastuminen olisi johtanut hyvin suurella todennäköisyydellä kuolemaan punaterroristien kynsissä.
Punaterrori kosketti useita suomalaisia, ja siihen sisältyi usein täysin millään tavalla perustelematonta väkivaltaa ja kidutusta sekä silmitöntä tappoa ja joukkomurhia, joiden kohteeksi useat siviilit joutuivat. Lisäksi tapahtui lukemattomia vangitsemisia ja pahoinpitelyjä. Toisinaan terroritekojen taustalla oli puhdas henkilökohtainen kostonhimo, mikä sai punaiset kansanpetturit tekemään väkivaltaisuuksia toisia suomalaisia kohtaan. Punaisten hallintoalueilla surmattiin arviolta lähes 2000 siviilihenkilöä, ja tappaminen kiihtyi punaisten tappion näyttäessä selkeämmältä. Terrori oli myös yksi painava syy punaisten sodanjälkeiselle kohtelulle.
Valitettavasti punaterrorin uhrien muistamiseen ei juurikaan ole sille pyhitettyjä paikkoja. Maastamme löytyy muun muassa Ranckenin ryhmän ja Thomén ryhmän teloitusten muistomerkit. Sinimusta Helsinki kannattaa muistomerkin pystyttämistä kaikille punaterrorin uhreille keskeiselle paikalle pääkaupunkiamme, sillä löytyyhän ympäri maatamme lukuisia punaisten ”vakaumuksensa puolesta kuolleiden” -muistomerkkejä.
Nykykielellä Helsingin valtausta voisi ehkäpä kutsua eräänlaiseksi erityisoperaatioksi yhteistyökumppanin Saksan osalta. Nykypäivään kytkettynä tapahtumaa voi käsitellä siinä, miten näemme mahdollisen sotilasyhteistyön. Noina vapaussodan päivinä suomalaiset valkokaartilaiset olivat yksityiselämässään verkostoituneet puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ja sen vapautta, ja saivatkin yliotteen punaisista ja sodan loppupuolella olevat punaisten pesäkkeet keskittyivät eteläisimpään Suomeen. Verkostoja oli luotu myös kiinteästi Saksaan sekä Ruotsiin, kun taas punakaartin apurina toimi bolshevistinen Venäjä, joka myös nykytapaansa – yhdessä suomalaisten aatetoveriensa kanssa – harrasti valeuutisia, mikä ehkäpä myös oli yksi syy siihen, että useampi punainen sittemmin menetti henkensä kuin mitä tilanne olisi vaatinut. Saksalaisten mukaan tulo sinetöi sodan lopputulokset ja valkoiset suomalaiset saivatkin heti Helsingin valtauksen jälkeen juhlistaa voittoaan. Tällä oli tietenkin todella käänteentekevät vaikutukset myöhempiin Suomen itsenäisyyteen vaikuttaneissa sodissa.
Kaikesta huolimatta vielä tänäkin päivänä poliittisessa eliitissämme on samanlaista räikeänpunaista pajunköyttä syöttäviä henkilöitä. Esimerkiksi entinen presidenttimme Tarja Halonen viittasi Neuvostoliiton miehityspolitiikkaan ”kollektiivisena turvajärjestelmänä”. Toisella laidalla meillä on takinkääntöpolitiikan mestarit, kuten pääministerimme Sanna Marin, jonka mielipiteet liukuvat laidalta toiselle viikkojen jos ei jopa päivien sisällä – missä sotilasyhteistyöasia on kokenut aivan saman efektin kuin valtion koronapolitiikka vain vähän aiemmin. Natottajat tahtovat asettaa kansamme päätöksenkyvyn selkä seinää vasten tarjoamalla vain mustavalkoista vaihtoehtoa sinä ainoana vaihtoehtona. Sinimusta Helsinki vastustaa miehittävää kollektiivista turvajärjestelmää. Suomen puolustuksen selkäranka on suomalainen maanpuolustus. Sinimusta Helsinki vastustaa globalistisia valtaorganisaatioita ja näkee ideaalisimpana ja optimaalisimpana tulevaisuuden, jossa mahdollisessa yhteistyössä toimitaan solidaaristen ja itsenäisten Euroopan valtioiden kanssa geopoliittisista lähtökohdista.