Ministeri Riikka Purran talouspoliittinen erityisavustaja Jussi Lindgren väläytteli 18.6. julkaistussa Helsingin Sanomien uutisessa työvelvoitetta, jonka työttömien suomalaisten tulisi täyttää saadakseen sosiaaliturvaa. Vaikka perussuomalaiset päättäjät irtisanoutuivatkin pikaisesti Lindgrenin ehdotuksesta, hän ei ole suinkaan ainoa, joka on vaatinut sosiaaliturvan muuttamista vastikkeellisempaan suuntaan. Ehdotukset sosiaaliturvan kehittämiseksi ovat kulkeneet käsi kädessä heikkenevän huoltosuhteen kanssa, joka toisaalta pakottaa, toisaalta mahdollistaa aiemmin radikaaleinakin pidettyjen poliittisten ratkaisujen nostamisen keskustelun keskiöön. Lindgren itse esitti vanhustyötä sopivana keinona työvelvoitteen täyttämiselle, mikä synnytti odotetusti melkoisen vastareaktion vanhustyötä elannokseen tekevien suunnalta.
Vastikkeellisessa sosiaaliturvassa on lukuisia perustavanlaatuisia ongelmia. Ensinnäkään se ei kykene korjaamaan avoimien työpaikkojen ja työttömien työnhakijoiden lukumäärän välistä epäsuhtaa. Työmarkkinatori.fi-sivustolla toistaiseksi voimassa olevia avoimia työpaikkoja, joissa tarjottiin työntekijälleen täydet työtunnit, oli alle 4700 kappaletta koko maassa eli käytännössä yksi vakituinen työpaikka lähes 70 työtöntä työnhakijaa kohti. Vaikeaa tilannetta ei yhtään helpota hallituksen aiemmin tekemä suojaosuuden poisto, joka on tehnyt vajaiden viikkotuntien tekemisen täysin kannattamattomaksi työttömyystukia vastaanottaville henkilöille. Suomalaisen työnhakijan tulee siten taistella tiensä vakituiseen työsuhteeseen kymmeniä, joskus jopa satoja, muita hakijoita vastaan, tai sitten vaihtoehtoisesti varmistaa täydet sosiaalituet esimerkiksi mielenterveysongelmiin tai vastaavaan työkyvyttömyyteen vedoten. Näiden kahden ryhmän välillä tapahtuu tällä hetkellä hyvin vähän muuttoliikettä.
Toisekseen sosiaaliturvan vastikkeellisuus aiheuttaisi myös valtavaa vahinkoa ennestään jähmeille työmarkkinoille. Vastikkeellisuus tekisi monista matalan tuottavuuden työpaikoista, joita varsinkin nuoret ihmiset tekevät työuransa alussa, käytännössä palkattomia, sillä työnantajien ei tarvitsisi enää maksaa palkkaa työstä, jonka pystyy jatkossa teetättämään täysin ilmaiseksi. Mikäli teetettävälle työlle annettaisiin esimerkiksi työsuhteen pituuteen liittyviä reunaehtoja, ne voitaisiin aina kiertää vaihtamalla työntekijää toiseen. Palkattoman työvoimareservin läsnäolo jäädyttäisi entisestään monen työvoimaintensiivisen matalapalkka-alan palkkakehityksen, joiden työntekijöillä on nykyisen massamaahanmuuton aikakautena valmiiksi erittäin heikko neuvotteluasema.
Viimeinen esille nostettava uhkakuva liittyy pakotetun työvoimareservin muodostamaan lisäkuormitukseen työnantajille. Siinä missä monet nuoret ja sinisilmäiset työuraansa aloittavat työnhakijat ajautuisivat yksityisten yritysten hyväksikäytettäviksi, sama systeemi siirtäisi myös kymmenettuhannet pitkäaikaistyöttömät työnantajan järjestämän perehdytyksen piiriin, jossa heidät pyrittäisiin valmentamaan työtehtäviin, joita he eivät halua, eivätkä välttämättä osaisikaan tehdä. Jos työnantajat ovat jo nykyisessä aktivointimallissa täysin ylikuormittuneita käsitellessään vuosittain kymmeniätuhansia turhia työhakemuksia, voimme vain arvata, kuinka pulassa he olisivat kymmenientuhansien vastentahtoisten työhön perehdytettävien kanssa! Matalan tuottavuuden alojen houkuttelevuutta työn rangaistuksellinen luonne heikentäisi entisestään, jolloin esimerkiksi siivoojiin, hoiva-avustajiin, varastomiehiin ja tarjoilijoihin alettaisiin suhtautumaan samalla tavoin kuin vankeihin. Tämä viesti on täysin ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että työn tekeminen, jopa matalapalkkaisen sellaisen, olisi aina arvostettava ja kunniallinen tapa elättää itsensä ja perheensä.
Nämä havainnot eivät tarkoita sitä, etteikö nykyisessä sosiaaliturvajärjestelmässä olisi paljon korjattavaa. On totta, että minkäänlaista hyvinvointimallia ei voida kestävästi ylläpitää, mikäli sen rahoituspohja ei ole kunnossa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tukien vastaanottajien ja tukien rahoittajien lukumäärien välisen suhteen tulee pysyä kestävällä pohjalla, eikä tukien mahdollistama joutilaisuus saa koskaan muuttua työntekoa taloudellisesti kannattavammaksi elämäntavaksi. Sosiaaliturvaan sisältyy myös selkeä poliittinen ulottuvuus – minkälaista elämäntapaa sen kautta voidaan mahdollistaa, minkälaisiin asumismuotoihin sillä voidaan ihmisiä ohjata ja ketkä ylipäätänsä ovat sen mahdollistamien etuuksien piirissä. Suomalaisen yhteiskunnan kannalta on esimerkiksi äärimmäisen tehotonta tekohengittää nykyisten asumistukien kautta sen kaltaista elämäntapaa, jossa työttömät yksinäiset ihmiset elävät sen kaltaisissa asunnoissa, joiden neliöhinnat ovat suurkaupunkien ulkopuolisiin asuntoihin verrattuna moninkertaiset, ja joihin heillä ei tosiasiallisesti olisi itsellään varaa. Nykyisen sosiaaliturvamallin yksi erikoisuuksista onkin siinä, että sen sisältämien tukien määrä kasvaa kustannusten noustessa, jolloin sosiaaliturvalta katoaa täysin ihmisen käytöstä ohjaava ulottuvuus. Yksittäiset ihmiset eivät esimerkiksi suuremmin hyödy muuttotappioalueille muuttamisesta tai siitä, että he jakaisivat asuntonsa kämppäkavereiden kanssa, kuten Suomen ulkopuolella usein tehdään. Toinen tukijärjestelmämme erikoisuuksista perustuu siihen, että edellä mainittu suureen kaupunkiin pakkautuneen työttömän työnhakijan yrittäessä parantaa omaa elintasoaan, hän menettää hyvin nopeasti kaikki tukirahansa, jolloin tarpeeksi vajailla työtunneilla saattaa syntyä tilanne, jossa työtä tekevä henkilö alkaa häviämään rahaa, jolloin hänen työstään tulee käytännössä hyväntekeväisyyttä.
Sosiaaliturvan tulee siten olla kannustava, että kansallismielisiin ihanteisiin ohjaava. Paras kompromissi yritysten mielivallan ja kommunistisen suunnitelmatalouden välillä on jokaiselle kansalaiselle maksettava perustulo, joka olisi luonteeltaan säännöllinen sosiaalituen muoto, joka ei edellytä vastaanottajaltaan minkäänlaista työpanosta. Perustulo voisi sulauttaa sisäänsä nykyisen toimeentulotuen, opintotuen, työmarkkinatuen, takuueläkkeen ja muut vastaavat kuukausittaiset tuet, ja sen määrä olisi sama riippumatta siitä, missä päin Suomea ihminen asuisi. Se kannustaisi ihmisiä asumaan siellä, missä on edullista, ja tarttumaan samalla jokaiseen, myös osa-aikaiseen, työtarjoukseen, sillä jokainen tehty työtunti kasvattaisi henkilön omaa elintasoa. Vähävaraiset ihmiset, kuten esimerkiksi opiskelijat tai työttömät, saisivat suoraa hyötyä siitä, että he jakaisivat suuremman asunnon useamman ystävänsä kanssa.
Perustulon tarkoituksena olisi siten tarjota elämisen minimitaso ilman kyykyttämistä tai rinnakkaisia työmarkkinoita. Se tulisi kuitenkin toteuttaa samanaikaisesti kunnianhimoisen perhepoliittisen talouspolitiikan kanssa, joka lisäisi perustuloon selvät taloudelliset kannustimet perheiden perustamiselle niin verotuksellisin kuin julkisesti tuettujen lainakannustimien keinoin. Verotuksessa tulisi siirtyä nykyisen kahden työtä tekevän mallin sijasta kohti perheverotusta, jossa perheitä käsiteltäisiin yhtenä verotuksellisena yksikkönä, eli vaikka perheessä vain toinen vanhemmista kävisi töissä, hänen veroprosenttinsa laskettaisiin ikään kuin hänen palkkansa olisi molempien vanhempien tuloa. Hedelmällisessä iässä olevien nuorten pariskuntien, joilta usein puuttuu oma pääoma, elämää tulisi myös helpottaa valtion takaaman perhelainan avulla, joka leikkautuisi aina lapsiluvun kasvaessa. Neljännen lapsen jälkeen lainaa ei tarvitsisi enää maksaa takaisin. Jälkikasvun saamiseen kannustettaisiin myös käyttöön otettavan perustulomallin sisällä, sillä nykyisten lapsilisien sijasta järjestelmä maksaisi alaikäisistä lapsista osittaista perustuloa lasten vanhemmille, eli jokainen jälkikasvu lisäisi kuukaudessa käteen jäävää rahamäärää. Perhepaketissa tulisi myös huomioida kotiin jäävän vanhemman eläketurva – jokainen syntynyt lapsi kasvattaisi kotiin jäävän vanhemman, yleensä äidin, eläkekertymää.
Kyseisten linjausten tavoitteena on luoda tietoisesti sen kaltainen tilanne, jossa työttömälle on kannattavampaa elää toisen ihmisen kanssa kuin yksin, ja tehdä mieluummin lapsia kuin jättää ne tekemättä. Se myös tekisi perheestä, ei yksilöstä, yhteiskunnan toiminnallisen perusyksikön ja vahvistaisi avioliiton merkitystä ihmisten välisissä suhteissa. Järjestelmän häviäjiin lukeutuisivat ne työssä käyvät yksineläjät, jotka joutuisivat maksamaan korkeita veroja eduista, jotka eivät heitä henkilökohtaisesti hyödyttäisi, sekä ne suurkaupungissa elävät elämäntapaongelmaiset, joille tukiviidakossa elely ja ainoastaan itselleen eläminen ovat nykyjärjestelmässä kyseenalaistamaton itsestäänselvyys.
On sanomattakin selvää, että ehdotetut tukimallit olisivat varattu ainoastaan suomalaisille, eli vaikka kaikki Suomessa asuvat ihmiset osallistuisivat järjestelmän rahoittamiseen, järjestelmä hyödyttäisi ainoastaan suomalaisia. Esitetty perhemalli myös tunnustaisi ainoastaan miesten ja naisten väliset liitot varsinaisiksi perheiksi, joista poikkeavat elämäntavat eivät enää nauttisi ainakaan tulonsiirtojen näkökulmasta enää yhdenvertaisuuden suojaa. Kansallismielisen politiikan kannalta on oleellista hahmottaa se tosiasia, etteivät kaikki valinnat johda samoihin lopputuloksiin, eikä yhteiskunnan tarvitse esittää, että kaikki elämäntavat ovat yhtä arvokkaita. Sinimusta Liike kokee, että suomalaisen kansallisvaltion tehtävä on varmistaa sen alaisuudessa elävän suomalaisen kansan olemassaolo nyt ja tulevaisuudessa, ja tämä päämäärä menee kaikkien muiden kysymysten yläpuolelle.