Ruotsin Göteborgissa järjestettiin 22. marraskuuta toista kertaa European Unity -niminen konferenssi, jonka tarkoituksena on toimia monikansallisena kohtaamispaikkana rotutietoisille eurooppalaisille nationalistijärjestöille. Sinimusta Liike oli yksi kutsuvieraista. Muut puhujat edustivat Irlantia, Tanskaa ja Ruotsia. Puhujat paljastettiin yleisölle ja muille osallistujille vasta tapahtumaviikonloppuna.
Tapahtuman ideologinen viitekehys oli monia vastaavia konferensseja latautuneempi, sillä neljästä esiintyjästä kolme edusti tunnustuksellista kansallissosialismia, eikä Sinimusta Liikekään ole koskaan arastellut puhua vereen ja maahan liittyvistä teemoista. Tavanomaista ideologisempi viitekehys on tämänkaltaisessa kokoontumisessa samanaikaisesti niin hyöty kuin haitta. Esiintyjien ideologinen radikalismi varmistaa toki sen, ettei puhujien välillä esiinny täysin päinvastaisia käsityksiä poliittisesta todellisuudesta tai sen sisältämistä haasteista, mutta samanaikaisesti sillä on merkittävä vaikutus tapahtuman avoimuuteen ja sen markkinointimahdollisuuksiin.
Huoli osallistujamäärän rajallisuudesta osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä konferenssisali oli tupaten täynnä ja innokas puheensorina täytti tilan. Puhujien lisäksi paikalla esiintyi myös klassista musiikkia soittanut artisti sekä oopperalaulaja, joiden ohjelmanumerot korostivat tapahtuman arvokasta luonnetta entisestään.
Tapahtuman avasi irlantilaisen Clann Éireann -järjestön johtaja Justin Barrett, jonka tunteikas ja väkevä puhe käsitteli sekä Irlannin maahanmuuttopoliittista todellisuutta että niitä taustatekijöitä, jotka ovat saattaneet tämän epäkansallisen väestökehityksen alulle. Barrettin syyttävä sormi osoitti erityisesti kansainvälisen suurpääoman suuntaan. Hänen mukaansa vasemmistolaista ihmisoikeusteollisuutta voidaan tämän rinnalla pitää lähes mitättömänä toimijana.
Kapitalisti ei Barrettin mukaan kykene tunnustamaan minkään asian arvoa, jos sitä ei voi tarkasti mitata, tehostaa tai myydä. Tämän perusteella hän totesi, että marxismi ja kapitalismi eivät ole saman kolikon eri puolia, vaan saman kolikon samat puolet – molemmat puhtaasti materialistisia järjestelmiä, joiden ainoa ero on käsityksessä hallinnollisesta järjestäytymisestä.
Barrett korosti myös organisaation merkitystä lainaten bolševikkijohtaja Leninin havaintoa vallankumouksesta: toiminta ilman selkeää suuntaa on lopputuloksen kannalta yhtä huono kuin pelkkä suunta ilman toimintaa.
Seuraava puhuja oli Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen johtaja Fredrik Vejdeland, jonka yhdistyksen asema on oikeusteknisesti hyvin omalaatuinen: järjestö on Ruotsissa laillinen puolue, mutta samanaikaisesti Ruotsin NATO-liittolaismaa Yhdysvallat on määritellyt sen terroristijärjestöksi. Liike saa siten osallistua maan vaaleihin, kuten muutkin rekisteröityneet puolueet, muttei esimerkiksi hallinnoida omia pankkitilejä ilman mittavia ongelmia.
Vejdelandin puhe käsitteli vallankumouksellista henkeä, jonka tulisi jalostaa kansallismielisiä ihmisiä sotien, kulkutautien ja talouskriisien synnyttämien murroskausien varalle, jotka heikentävät toimintaa tukahduttavan liberaalidemokratian asemaa. Vallankumous tulisi ymmärtää Vejdelandin mukaan laajemmin kuin pelkän aseellisen voimafantasioinnin kautta, jonka mahdollisuudet haluttujen päämäärien saavuttamiseksi ovat mitättömät, ja joka sulkee pois ne hyödyntämättömät mahdollisuudet, joita voidaan toteuttaa nykyisenkin järjestelmän sallimissa puitteissa.
Kolmantena puhujana oli Sinimustan Liikkeen puheenjohtaja Tuukka Kuru, joka piti esitelmän liikkeen syntytarinasta sekä sen kannattamasta suomalaisuuden määritelmästä. Esitelmässä käsiteltiin myös kansallismielisen järjestäytymisen eri muotoja ja arvioitiin löyhempien verkostojen sekä keskusjohtoisen puoluekoneiston välisiä eroja ja niiden tarjoamia hyötyjä. Kuru korosti, että radikaali maailmankatsomus luo väistämättä tarpeen yhteiskunnalliselle muutokselle ja että lopullista muutosta ei voida saavuttaa ilman järjestäytynyttä poliittista puoluetta.
Puolueen tehtävänä on toimia väylänä tulevaisuuden vaikuttajien nousulle. Puoluetoiminta tarjoaa lisäksi selkeät raamit toiminnan luonteelle ja tavoitteille, sillä jokaisen puolueen päämääränä on poliittinen valta, jota hyödyntämällä se kykenee muokkaamaan yhteiskuntaa arvojensa mukaiseksi.
Neljäs puhuja oli tanskalainen pitkän linjan kansallissosialisti Povl Riis-Knudsen, jonka poliittinen ura käsittää monia henkilökohtaisen elämän nousuja ja laskuja sekä lukuisia enemmän tai vähemmän onnistuneita järjestökokeiluja. Riis-Knudsen aloitti puheensa väsyneen inhorealistisella toteamuksella, ettei vuosikymmenten työ kansallissosialismin normalisoimiseksi ole millään tavoin onnistunut ja kuinka merkittävä osa tästä epäonnistumisesta selittyy aatetta kannattavien ihmisten pakkomielteestä toiseen maailmansotaan. Mikäli jokainen poliittinen keskustelu edellyttää aina paluuta toisen maailmansodan taistelukentille, tulevat kansallismieliset liikkeet aina toistamaan aatteen historiallista tappiota uudestaan ja uudestaan, mikä tekee minkäänlaisesta tulevaisuuden suunnittelusta mahdotonta.
Puhujan ilme kuitenkin kirkastui hänen puhuessaan Venäjästä, joka olisi hänen mukaansa mitä luontevin liittolainen läntistä globalisaatiota vastaan. Hän maalaili kyseisestä maasta maanpäällistä paratiisia, josta puuttuvat kaikki läntisille demokratioille ominaiset heikkoudet ja missä kaikki on parempaa, suurempaa ja toimivampaa kuin länsimaissa. Suomalaisena nationalistina kyseistä puhetta oli paikoitellen melkoisen vaikea kuunnella, sillä siinä annettu kuva Venäjän federaatiosta ei vastannut millään tavoin todellisuutta, eikä edes sitä, minkälaisena Venäjä itse kuvailee itseään.
Puheenvuorossa jätettiin tietoisesti mainitsematta, että Venäjä on korruptoitunut monikansallinen suurvalta ja ylpeä Neuvostoliiton manttelinperijä, joka taistelee väsymättömästi läntistä ja erityisesti ukrainalaista ”fasismia” vastaan. Utopistinen käsitys Venäjästä saattoi toimia Riis-Knudsenille eräänlaisena kangastuksena kaikista niistä ihanteista, jotka eivät koskaan toteutuneet puhujan omassa kotimaassa. Yleisön reaktioista päätellen puhujan tarjoaman näkökulman kannatus oli sangen rajallinen.
European Unity -nimeä kantanut konferenssi onnistui yhtenäisyyden aikaansaamisessa ainakin kahdella eri tasolla. Ensinnäkin se mahdollisti eurooppalaisten nationalistien verkostoitumisen ja tulevaisuuden yhteistyökuvioiden suunnittelun. Toisekseen se palveli Ruotsin valitettavan riitaista nationalistikenttää, missä selkäänpuukotukset, yhteisöjen jakaantumiset ja vahvojen persoonien väliset yhteenotot ovat olleet enemmänkin normi kuin poikkeus.
Sinimustan Liikkeen edustajat kohtasivat lukuisia eri ruotsalaisjärjestöjen edustajia, jotka kykenivät toissijaisista erimielisyyksistään huolimatta nauttimaan hienosta tapahtumasta sekä jakamaan tilan muiden ruotsalaisten ryhmien kanssa. Ruotsalaisten nationalistien seuraava yhteinen voimannäyte on monen vuoden hiljaiselon jälkeen järjestettävä Salem-marssi, jonka järjestämisessä kansallisradikaaleilla on ratkaiseva rooli.
Kansallisradikaalin liikkeen yhtenäisyys on ruotsalaisen yhteiskunnan kohtalonkysymys, sillä hiekka kyseisen kansakunnan tiimalasissa valuu monia muita eurooppalaisia valtioita nopeammin. Monikulttuuri on maan poliittista elämää hallitseva ideologia ja sen aiheuttama väestönmuutos on kiusallisen hyvin nähtävissä niin suurten kuin pienienkin kaupunkien katukuvassa.
Göteborgin asukkaista yli kolmasosa on maahanmuuttajataustaisia ja he muodostavat selvän enemmistön lukuisissa kaupungin ongelmalähiöissä, kuten esimerkiksi Biskopsgårdenissa, missä Sinimustan Liikkeen jäsenet vierailivat. Kyseinen alue on tunnettu senkaltaisista veritöistä, jotka ovat jopa Ruotsin mittakaavassa järkyttäviä. Vuonna 2010 tapahtunut Elin Krantzin raaka murha nousi otsikoihin Ruotsin ulkopuolellakin, ja kuvat Krantzin häväistystä ruumiista lähtivät nopeasti leviämään pitkin internetiä. Krantzin murhannut etiopialainen maahanmuuttaja sai 16 vuoden tuomion ja karkotuspäätöksen.
Sinimustat vierailivat myös vuonna 2015 tehdyn baariammuskelun tapahtumapaikalla, missä kaksi kuoli ja kahdeksan haavoittui tekijöiden ollessa somalitaustaisia rynnäkkökiväärein aseistautuneita ammattirikollisia. Ammuskelussa kuollut sivullinen henkilö Petar Petrovic oli itsekin maahanmuuttajataustainen, mikä kertonee hyvin alueen tämänhetkisestä monikulttuurisuusasteesta.
Puolue kävi myös tutustumassa vanhoihin työläislähiöihin, jotka toimivat aiempina vuosikymmeninä suomalaisten siirtolaisten kotipaikkoina. Suomalaiset ovat kuitenkin poistuneet aikaa sitten muualle, ja heidän paikkansa ovat ottaneet parvekkeella lepattavista lipuista päätellen itäeurooppalaiset siirtolaiset.
Suomalaisten paluumuutto takaisin isiensä maahan oli työvoimaa tarvitsevalle rikastuvalle Suomelle kaivattu piristysruiske, joka mahdollisti suomalaisen elämäntavan siirtymisen uusille suomalaisille sukupolville. Ilman paluumuuttoa heidän jälkeläisensä puhuisivat todennäköisesti äidinkielenään ruotsia, eivätkä tuntisi mitään yhteenkuuluvuutta todelliseen verenperintönsä mukaiseen kotimaahansa. Paluumuuton hyödyt ovat siten kaksinkertaiset, sillä ne edistävät molempien kulttuuripiirien säilymistä omintakeisina ja elävinä kokonaisuuksina.
Tämä paluumuuton sanoma on vuosi vuodelta kriittisempi jatkuvasti tummentuvassa Euroopassamme, sillä ainoastaan laajamittaisilla paluumuutoilla voimme varmistaa sen, että jokainen eurooppalainen kansa voi toteuttaa itseään omannäköisessä, omankielisessä ja omanmielisessä kotimaassaan ilman tarvetta kompromisseihin maapallon värillisen enemmistön kanssa. Tämä eurooppalaisen olemassaolon sanoma oli myös toista kertaa järjestettävän European unity -konferenssin ytimessä. Euroopan yhtenäisyys on välttämättömyys, sillä yksikään eurooppalainen kansa ei tule selviämään, jos kaikki muut valkoiset kansat tuhoutuvat ja katoavat historian hämäriin.