Vallassa oleva oikeistohallitus ja aivan erityisesti sen perussuomalainen osa ovat saaneet muutaman vuoden välein käytävän suomalaisen rasismikeskustelun syttymään uudestaan liekkiin. Rasismi ja sen luonne sekä ilmenemismuodot kuuluvat suomalaisten keskusteluohjelmien vakioaiheisiin, ja hyvin usein niihin osallistuvat samat poliittisesti aktiiviset asiantuntijat, joiden elanto on riippuvainen kyseisen ilmiön olemassaolosta. Antirasismin ympärille onkin muodostunut viimeisten vuosien aikana oma julkisesta rahoituksesta riippuvainen teollisuudenalansa, joka pyrkii aggressiivisesti levittäytymään amerikkalaista esimerkkiä noudattaen myös yksityiselle sektorille. Tämä teollisuuden haaran olemassaolo varmistaa myös sen, ettei rasismi tule koskaan olemaan konkreettisesti ratkaistavissa oleva ongelma, minkä jälkeen tiedostavat henkilöt voisivat keskittyä yhteisöään oikeasti hyödyttävään työhön. Rasismi on alati pimeässä vaaniva mörkö, jonka tunnistamiseen ja nujertamiseen tarvitaan vuosi vuodelta enemmän yhteiskunnan eli valkoisen veronmaksajan resursseja.
Rasismi on määritelmällinen sekasotku, jonka soveltaminen on täysin riippuvainen niistä ihmisistä, jotka saavat siitä itselleen poliittista etua. Samaan aikaan, kun sen määritelmää pidetään tietoisesti joustavana, sen tuomittavuus pysyy aina ehdottomana. Ei ole mitenkään epätavanomaista, että jokin aikuinen länsimaalainen ihminen voi kovasanaisesti tuomita rasismia osaamatta kuitenkaan antaa sille tarkkaa määritelmää. Kymmenen hengen joukosta löytyy helposti kymmenen eri rajanvetoa sen suhteen, mikä yksittäinen ele, sana tai motiivi on luonteeltaan rasistinen. Tilanteessa, jossa suurin osa ihmisistä tuomitsee jonkin yksittäisen asian hetkeäkään epäröimättä ilman sen määrittelyä, yhteiskunnallinen valta alkaa väistämättä siirtyä niille, jotka puhuvat aiheesta eniten (ja hyvin usein myös työkseen).
Mikäli rasismi on niin vaarallinen ja väkivaltainen uhka kuin liberaalit ja vasemmistolaiset antavat ymmärtää, sen tulisi jollain tavoin myös näkyä käytännön politiikassa. Se näkyisi myös Suomen ja muiden länsimaiden rikostilastoissa sekä yleisenä turvattomuuden tunteena värillisen vähemmistön keskuudessa. Rasistiset yhteiskunnat pyrkisivät varmasti aktiivisesti rajaamaan värillisiä poliittisen vallankäytön ulkopuolelle, karkottamaan näitä omiin kotimaihinsa, katsomaan läpi sormien näihin kohdistuvaa väkivaltaa ja tietoisesti harjoittamaan etnistä suosimista työelämässä sekä kouluissa. Näissä yhteiskunnissa esiintyisi myös spontaaneja pogromeita, joissa valkoiset väestönjoukot ajaisivat muukalaisiksi koettuja ryhmiä ulos kotikaupunkinsa liepeiltä.
Todellisuus on kuitenkin täysin päinvastainen. Värilliset kansat ovat kaikissa länsimaissa, myös Suomessa, yhteiskunnan julkisten palveluiden suurimpia hyötyjiä, ja he pääsevät nauttimaan valkoisten yhteiskuntien tarjoamista palveluista ja elintasosta, joita heidän maanmiehensä eivät kykenisi koskaan tarjoamaan heille omassa kotimaassaan. Rotujen välillä esiintyvä väkivalta on Euroopassa ja Yhdysvalloissa hyvin yksipuoleista – sitä harjoittavat pääosin värilliset vähemmistöt, ja sen uhreiksi valikoituvat useimmiten puolustuskyvyttömät kantaväestön edustajat. Vasemmistolaisten kriitikoiden syytökset läntisten keskusvaltojen ja viranomaisten rasistisuudesta tuntuvat myös omituisilta, kun otetaan huomioon näiden hallintojen tietoinen pyrkimys houkutella omiin maihinsa lisää Euroopan ulkopuolisia maahanmuuttajia sekä pyrkimykset tukahduttaa kaikki valkoisen vastarinnan muodot esimerkiksi vihapuhelakeihin tai terrorismin vastaiseen toimintaan vedoten. Kirsikkana kakun päällä toimii se tosiasia, että ns. viharikoksienkin osalta maahanmuuttajat ovat kantaväestöön verrattuna tuntuvasti yliedustettuina.
Monet akateemiset ihmisoikeusaktivistit ovat tietoisia todellisten rasististen rikosten vähäisyydestä, minkä vuoksi he pyrkivät siirtämään keskustelun koskemaan niin kutsuttua rakenteellista rasismia, jota voidaan pitää liberaalien omana salaliittoteoriana. Rakenteellisella rasismilla tarkoitetaan käytännössä tilannetta, jossa valkoisille ja värillisille annetaan yhteiskunnan takaamana samat mahdollisuudet, mutta ne johtavat toisistaan poikkeaviin lopputuloksiin. Lopputulosten välinen ero nähdään johtuvan ”rakenteellisesta rasismista” eli jostain mystisestä muuttujasta, joka hyödyttää valkoisia suomalaisia värillisten kustannuksella. Se, että esimerkiksi saman koulun suomalaiset oppilaat siirtyvät jatkokoulutukseen ja värilliset pyörittävät katujengejä, johtuu näiden aktivistien mielestä jostain näkymättömän rasismin muodosta, jolle he eivät osaa antaa mitään yksiselitteistä syytä. Valkoisten oppilaiden ”valkoinen etuoikeus” tarkoittaakin käytännössä ainoastaan sitä, etteivät he käyttäydy samassa tilanteessa yhtä huonosti kuin värilliset lapset. Tämä ajattelu tekee värillisistä nuorisojengeistä uhreja ja näistä valkoisista uhreista näiden sortajia, mikä paljastaa hyvin antirasistisen ideologian fanaattisen inhon valkoisia ihmisiä kohtaan.
Rasismi nähdään samojen ihmisoikeusaktivistien ja tutkijoiden mielestä kumpuavan usein yhteiskunnan/poliisin/median/yliopistojen liiallisesta valkoisuudesta, jota voidaan torjua parhaiten etnistä monimuotoisuutta lisäämällä. Valkoisuus mielletään siten ongelmaksi, joka pitää ratkaista valkoisten ihmisten määrää vähentämällä. Jos rasismi nähdään lähtökohtaisesti kumpuavan valkoisuuden läsnäolosta, silloin valkoisten hävittäminen poistaa myös rasismin olemassaolon. Rasisminvastaisuus on siten aktiivista toimintaa eurooppalaisperäisiä ihmisiä vastaan.
Ilman valkoisten läsnäoloa läntiset yhteiskunnat taantuisivat nopeasti samalle tasolle kuin värillisten kansojen omat kotimaat, minkä jälkeen ne vieläpä ajautuisivat päättymättömiin etnisiin konflikteihin värillisten vähemmistökansojen keskinäisessä reviiritaistelussa, joiden sovittelijoina valkoiset eivät enää tuossa tilanteessa olisi. Valkoiset eivät ole rasismin aiheuttajia ja ylläpitäjiä, vaan kehittyneiden yhteiskuntien kriittisin komponentti, joita ilman läntisen järjestelmän ylläpitäminen muuttuisi mahdottomaksi. Ihmisoikeusaktivistien unelma ei johtaisi mihinkään maanpäälliseen paratiisiin vaan maapallon laajuiseen slummiin.
Sinimusta Liike on kaikissa julkisissa ulostuloissaan korostanut ajavansa valkoisten suomalaisten etua alati kansainvälistyvässä ja suomalaisille vihamielisemmässä maailmassa. Puoluettamme ei pelota rasistiseksi leimautuminen, sillä olemme rodullisen preferenssimme suhteen täysin avoimia. Meidän mielestämme Suomi on suomalaisten kansallinen koti, jossa asuminen on valkoisten suomalaisten etuoikeus. Me emme halua maastamme monirotuista ostoskeskusta, vaan uniikin ja turvallisen turvapaikan vuosituhansia vanhalle kansallemme, jonka toivomme kukoistavan myös tulevaisuudessa.