Vuonna 2022 alkanut Ukrainan sota toi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin täysimittaisen sodan Euroopan maaperälle. Aiempi neuvotteluihin, yhteistyösopimuksiin ja julkilausumiin perustunut järjestelmä sai haastajakseen kylmän sodan ajoilta tutun voimapolitiikan, joka korostaa sotilaallisen suorituskyvyn merkitystä haluttujen päämäärien saavuttamiseksi.
Voimapolitiikan paluu toimii ikävänä herättäjänä läntisille liberaalidemokratioille, joiden pääasialliset vaikuttamisen keinot Yhdysvaltoja lukuun ottamatta perustuvat puhtaasti pehmeään vallankäyttöön, eli vihamieliseksi koetuille hallinnoille nalkuttamiseen, olettaen että nämä muuttaisivat käyttäytymistään annettujen julistusten perusteella. Pehmeä vallankäyttö ei toimi sen kaltaisiin toimijoihin, joiden olemassaolo ei ole riippuvainen muiden maiden hyvästä tahdosta tai joiden kansalaiset arvostavat kansainvälisen maineen sijasta fyysistä voimaa. Uhkailu tai painostaminen eivät auta ilman uskottavaa pelotetta, ja uskottava pelote vaatii taakseen riittävää miesvoimaa ja kalustoa, sekä uskallusta käyttää niitä.
Yhdysvaltalaisten joukkojen läsnäolosta täysin riippuvainen eurooppalainen maanpuolustus koki uuden takaiskun Trumpin toisen valtakauden myötä, joka siirsi Yhdysvaltain huomion Euroopan sijasta Kaukoitään. Eurooppalaiset päättäjät uskottelivat maanosan kykenevän omatoimisesti huolehtimaan omasta ja tarvittaessa myös Ukrainan puolustuksesta, mutta itsevarmojen uskomusten takana vallitsee hyvin toisenlainen todellisuus . Vuosikymmenten ajan riisutut läntiset puolustusvoimat ovat monissa maissa taistelukyvyltään käytännössä seremoniallisia, eikä niiden kokoa ole onnistuttu kasvattamaan laajoista värväyskampanjoista huolimatta.
Yli 80 miljoonan asukkaan Saksa ei ole kyennyt kutsumaan kokoon edes 200 000 sotilaan armeijaa, samaan aikaan kun neljäsosa jo valmiiksi liian vähäisestä alokkaiden joukosta jättää palveluksen kesken ensimmäisen puolen vuoden aikana. Euroopan sotilaallinen suurvalta Ranska kykenee miten kuten muodostamaan tuon kaltaiset joukot, joka on kuitenkin lähes 10 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2014. Iso-Britannian nykyiset värväysmäärät jäävät alle 70 prosenttiin vuosittaisista tavoitteista, minkä lisäksi maan puolustusvoimien koko on 19 prosenttia pienempi kuin kymmenen vuotta sitten. Myös Yhdysvallat kärsivät samanlaisista ongelmista, sillä armeijan tavoittelemasta 65 000 vuosittaisesta alokkaasta saadaan kokoon ainoastaan 45 000-55 000, joka selittyy pitkälti valkoisten miesten poistumisella.
Länsivaltojen kohtaamat värväysongelmat perustuvat kaikki samaan ongelmaan: valkoisten nuorten miesten puutteeseen. Vaikka monikulttuurisuutta pidetäänkin virallisissa julkilausumissa rikkautena, kyseinen rikkaus ei millään tavoin näy monikulttuuristen maiden maanpuolustuskyvykkyydessä. Länsimaihin vuosikymmenten aikana muodostuneet värilliset siirtokunnat, jotka ovat usein täysin riippuvaisia kantaväestön tarjoamista resursseista, eivät useinkaan koe ruokkivaa kättä puolustamisen arvoisena. Tämä ristiriita asettaa liberaalit päättäjät vaikeaan asemaan, sillä kaikesta monikulttuurisuuspropagandasta huolimatta he tietävät, että heidän valta-asemansa on täysin riippuvainen valkoisten miesten halusta puolustaa nykyistä järjestelmää. Mitä pienemmäksi tämä valkoisten miesten joukko tulevaisuudessa käy, sitä heikommaksi muuttuu maan puolustuskyky ulkopuolista uhkaa vastaan ja sitä nopeammin armeija keskittyy torjumaan ulkoisen uhan sijasta monikulttuurisen yhteiskunnan sisäistä kuohuntaa.
Monikulttuurinen yhteiskunta on loputtomien kriisien yhteiskunta, jonka alaisuudessa asuvat ihmiset koostuvat kansalaisten sijaan uhreista, millä on merkittävä maanpuolustuksellinen vaikutus. Tunkkaiseksi koetusta valkoisesta menneisyydestään irti pyristelevä yhteiskunta menettää yhteyden omaan sotahistoriaansa, jonka kunniakkaan perinnön jatkajana puolustusvoimat usein halutaan nähdä. Monikulttuurinen yhteiskunta on myös aina kritiikin läpäisemä yhteiskunta, jossa yhtäkään valtion tai kansakunnan osa-aluetta ei pidetä moraalisesti hyvänä tai puolustamisen arvoisena. Lisäksi moninaistuva väestöaines hajottaa tunteen yhtenäisyydestä, jonka seurauksena yhdellekään nuorelle ihmiselle ei ole enää selvää, miten oma puoli erotetaan vihollisista, mitkä asiat omassa maassa ovat puolustamisen arvoisia, ja mikä on se yhdessä koettu todellisuus, jota vihollinen toimillaan uhkaa. Monissa Euroopan maissa eri ihmisryhmien välillä koettu yhteinen todellisuus rajoittuu jaettuun maaperään, ilman mitään muuta yhdistävää linkkiä.
Monikulttuuriset yhteiskunnat ovat aina hyvän päivän yhteiskuntia, ja niiden yhteiskuntarauhan edellytys perustuu puhtaasti materiaaliseen yltäkylläisyyteen. Jos tämä yltäkylläisyys tulee millään tavoin uhatuksi esimerkiksi sodan aiheuttaman poikkeustilan takia, myös vierasväestön jo valmiiksi hyvin kyseenalainen lojaliteetti keskusvaltaa kohtaan loppuu. Ajatus siitä, että sen kaltaiset ihmiset, jotka eivät olleet valmiita puolustamaan edes omaa kansaansa, uskontoansa ja kotimaatansa, puolustaisivat itselleen täysin kasvotonta liberaalia järjestelmää ja sen valkoisia johtajia, onkin kaikilta osin järjetön.
Näiden tosiasioiden valossa Suomessa käynnistynyt maanpuolustaja.fi -hanke (https://maanpuolustaja.fi/why) on epärehellisyydessään vaarallinen. Sivuston mukaan massamaahanmuutto on maanpuolustusta, ja kasvava määrä vierasmaalaisia korreloi taianomaisesti korkeamman maanpuolustuskyvyn kanssa. Esimerkiksi monikulttuurisesta puolustusyhteistyöstä kelpaa jopa aseveljeys kansallissosialistisen Saksan kanssa(!), joka kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka ohkaisista historiallisesta säikeistä koko monikulttuurisuusnarratiivi on punottu. Kuten voimme muiden länsimaiden antamista esimerkeistä todeta, Suomen maanpuolustuskyky ei kasva vierasväestön siirtokunnilla, sillä kasvava vierasväestön määrä ei tarkoita kasvavaa maanpuolustushalukkaiden määrää. Monirotuinen, monietninen ja monikielinen Suomi ei todellisuudessa ole vahva ja kukoistava Suomi, vaan etnisten ristiriitojen, epäluottamuksen ja itsekkyyden Suomi.
Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.
Sinimusta Liike kerää kannattajakortteja päästäkseen puolueeksi. Allekirjoita kannattajakortti täällä.