Miksi puolustat Natoa? Miksi puolustat Zelenskyn liberaalia hallitusta, Euroopan unionia ja globalismia ylipäätään? Tämän tyyppisiä kysymyksiä sain, kun ihmiset kuulivat minun menneen Ukrainaan vapaaehtoisena taistelemaan Venäjän lähettämiä miehitysjoukkoja vastaan.
Kun Venäjä viime helmikuussa hyökkäsi Ukrainaan, oli ajatuksissani ensihetkestä lähtien, että tuonne on mentävä. Koska Ukraina on tunnettu voimakkaasta kansallismielisestä kentästä ja esimerkiksi kansallismielisestä sotilasyksiköstä Azovista, tiesin, että aateveljiäni murhataan vieraan valtion toimesta, joka itse ilmoittaa yhdeksi hyökkäyksensä syyksi kansallismieliset tahot. Periaatteellisena ihmisenä siinä meni reilu kaksi viikkoa, kun auto oli pakattu täyteen lahjoitustavaraa ja matka kohti jotain ennen kokematonta pääsi alkamaan.
Syitä lähdölle oli useita: aateveljien auttaminen, maanpuolustushenki, seikkailunhalu, oman panoksen antaminen niillä resursseilla kuin mitä pienellä ihmisellä on antaa. Jotain tarttis tehdä, kuten sanonta kuuluu. En ajatellut Natoa, Zelenskyä tai ”Eurooppalaisia arvoja” eli liberalismia. Ajattelin aateveljiäni, jotka eivät muuten hekään käytyjen keskusteluiden perusteella välitä maansa hallituksesta. Perinteisempi poliittinen työ Ukrainan kansallismielisillä on tällä hetkellä hieman katkolla, sillä heillä on akuutimpia huolenaiheita. Sodan jälkeen he palaavat jälleen politiikan pariin; esimerkiksi vastustamaan Zelenskyn hallintoa poliittisin keinoin.
Sodan aikana kansallismielisten arvostus onkin noussut melko merkittävästi niin Ukrainassa kuin Euroopassakin ja se johtuu juuri heidän taistelumenestyksestään. Ja onhan Azovin yksi perustajajäsenistä, Mariupolista maailman maineeseen noussut Denis Prokopenko, juuriltaan suomalainen. Hän on valitettavasti tällä hetkellä sotavankina Venäjällä. (Korjaus: julkaisupäivää edeltävänä yönä levisi tieto, että Denis Prokopenko on vapautetty yhdessä yli kahden sadan vangin kanssa. Prokopenko on nyt turvassa poissa Venäjältä.)
Ukrainassa sitä tuli koettua, opittua ja pohdiskeltua paljon. Siinä on oma romanttinen tunnelmansa, kun juokset satojen metrien matkaa asemapaikalta toiselle vihollisen konekiväärin nakuttaessa rytmiä ja ehkä myös hieman vauhtia askeleillesi. Pidemmältä kuuluu tykin laukaisu ja kohta jo viheltääkin. Maahan! Räjähdyksen jälkeen heti ylös ja matka jatkuu. Tällä kertaa kyseessä ei ollut panssarivaunu, sillä ne eivät varoita viheltämällä. Tämä selvisi, kun sellainen ampui metrin verran ohi ilman vihellyksen tarjoamaa varoitusta. Tinnitti muuten korvissa jonkun verran sen jälkeen…
Taistelutilanteiden todellisuus on kovaa touhua. Pienen metsäkaistaleen valtaamisen aikana ilmassa on lyijyä sen verran, että lyijykaivoksilla saadaan tehdä pitkää päivää koko viikonlopun yli, että vaje saadaan korjattua. Joka puolelta kuuluva pauke, kaikkialta kuuluvat ja näkyvät räjähdykset, ruudin haju, korvissa viuhuvat luodit ja radiolla tulevat epäselvät tilanneraportit muodostavat sellaisen tunnelmakokonaisuuden ja tunteiden sekamelskan, että heikompia hirvittää. Vihollista ei näy, mutta kuuluu kyllä ja ne perkeleet tuntuvat tietävän, missä sinä olet – tai sitten he vain ampuvat kaikkialle ja osa luodeista, siis vähintään useita satoja, lentää suoraan sinua kohti. Hikihän siinä tulee.
Tietojeni mukaan Ukrainassa on haavoittunut kolme suomalaista vapaaehtoista, kuolleita ei ole yhtäkään. Vammojen laatu ei ole hengenvaarallinen kenelläkään ja vakavimminkin haavoittunut palaa taistelukuntoon ajallaan. Kaksi muuta haavoittunutta olivat lieviä tapauksia. Venäjän propaganda puhuu jo lähes kolmestakymmenestä ”eliminoidusta” suomalaisesta, mutta näillä raporteilla voidaan pyyhkiä vaikka Johan Bäckmanin takapuolta, sillä ne ovat silkkaa valheellista propagandaa. Luuleeko joku, että se menisi ohi ilman minkäänlaista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa noteeraamista, jos suomalainen kuolisi Ukrainassa?
Tarkoitus ei kuitenkaan ole tässä jaaritella sotajuttuja yleisölle. Niitä voidaan sitten käydä vaikka tuttujen kanssa läpi nuotion tai tuopin äärellä. Mitä Ukrainasta todella jäi käteen, on luotto Suomen Puolustusvoimiin ja kunnioitus sen tarjoamaa koulutusta kohtaan, joka on äärimmäisen hiottu kokonaisuus.
Pelkkä peruskoulutuskausi yksittäiselle varusmiehelle on jo jotain sellaista, mistä jää käteen laaja ymmärrys sotilaallista toimintaa kohtaan. Ja sen jälkeen alkaa vasta todellinen aselajikoulutus.
Suomen Puolustusvoimilla on yksi tarkoitus: puolustaa Suomea sotilaallisen hyökkäyksen osuessa kohdalle. Käytännössä se tarkoittaa vain yhtä valtiota, jota varten harjoitellaan ja varaudutaan. Ja se valtio ei ole Ruotsi. Tästä syystä Puolustusvoimat on äärimmäisen kiinnostunut Ukrainan konfliktista, sillä se on juuri sen tyyppistä sotaa, jota voisimme Suomessa olettaa tapahtuvan, ja vihollinenkin on sama. Tilannetta seurataan Puolustusvoimien tiedustelukeskuksissa epäilemättä kaikki korvat ja silmät auki.
Kyseinen organisaatio on varustautunut mahdollista hyökkäystä varten valtavilla varotoimilla, jotka eivät välttämättä näy niin laajasti arjessa, mutta jotka eivät ole mitään varsinaisia salaisuuksiakaan. Esimerkkeinä mainittakoon kaikenlaisen teitä tukkivan infrastruktuurin räjäytyssuunnitelmat jo rakennusvaiheessa, valtavat määrät tunneleita laajoilla alueilla, valmiit linnoitustyöt potentiaalisilla vaara-alueilla, varastoissa olevien aseiden ja varusteiden määrä puhumattakaan koulutuksen laadusta, jota todella olen kuluvan vuoden aikana oppinut arvostamaan. Ja toivon, että heiltä löytyy myös tulitikkuaski sitä varten, että kriisin äärellä voimme polttaa surullisen kuuluisan Ottawan sopimuksen, jota Tarja Halonen innokkaana meidän kaikkien muiden epäonneksi lobbasi. Lisäksi on tietenkin ne tarkemmin varjellut puolustukseen liittyvät salaisuudet, jotka parantavat puolustuskokonaisuutta merkittävästi.
Puolustusvoimilla on kuitenkin rauhan aikana myös toisenlainen tarkoitus, josta tulee sanonta pojista miehiä. Se vie nuoret miehet suhteellisen äärimmäisiin kokemuksiin harjoitusten aikana, mikä kasvattaa näitä ihmisinä. Se toimii kuntokouluna nuorisolle, mikä on positiivinen ilmiö näinä ihmisiä löysäksi tekevinä aikoina. Lisäksi se on instituutio, joka luo isänmaallisuutta kansalaisiin.
Jo pelkästään näistä syistä Suomen puolustusvoimien budjettia tulisi kasvattaa. Puolustusbudjettiin voisi hyvin lisätä kylkeen kulttuurin rahoittamisen, jossa maanpuolustustahtoa kasvattavaa kulttuuria rahoitetaan, sillä ilman luihin ja ytimiin juurrutettua maanpuolustustahtoa mitkään maailman aseet eivät pelasta kotimaatamme konfliktin äärellä.
Samalla maanpuolustustahtoa sabotoivilta yhdistyksiltä tulisi lakkauttaa kaikki julkinen tuki. Kenen etua ajavat kulttuurimädättäjät, jotka yllyttävät nuorisoa mieluummin menemään vankilaan kuin käymään armeijan? Eivät ainakaan Suomen.
Myös reserviläistoimintaa, kuten myös muuta maanpuolustusta tukevaa harrastetoimintaa, tulee tukea aktiivisemmin niin kannustamisen kuin myös toiminnan järjestämisen kautta. Puolueen puolueohjelmassa kirjoitetaankin:
”Puolueemme kannattaa suojeluskuntien ja Lotta Svärdin kaltaisten maanpuolustushenkisten järjestöjen uudelleenherättämistä. Kyseisten järjestöjen tehtävänä olisi opettaa ja ylläpitää maanpuolustuksen kannalta kriittisiä taitoja myös niiden ihmisten keskuudessa, jotka eivät suorita sillä hetkellä asepalvelustaan. Edellä mainittujen järjestöjen tulisi saada tarvittava rahoitus valtiolta, ja niihin osallistumista rohkaistaisiin julkisesti niin kouluissa kuin asevelvollisuuden aikanakin.”
Toisin sanoen: Sinimustassa Suomessa maanpuolustus olisi merkittävästi korkeammalle arvostettua kuin mitä se on tänä päivänä. Se tukisi enemmän koko puolustusvoimia aina varusmiehistä työntekijöihin sekä rahoittaisi avokätisemmin uusia ase- ja varustehankintoja. Myös kotimaiseen teollisuuteen ja mahdollisimman laajaan omavaraisuuteen panostettaisiin niin puolustusvoimien kuin muidenkin yhteiskunnallisten asioiden äärellä.
Mikäli sinua kiinnostaa maanpuolustushengen ja -resurssien kasvatus, liity Sinimustaan Liikkeeseen jo tänään ja vaikuta asioihin politiikan kautta.
Kirjoittaja on Sinimustan Liikkeen jäsen.