Entinen Lenin-museo, uudistetulta nimeltään ”Idänsuhteiden museo Nootti”, Tampereella järjesti sunnuntaina 23.8.2026 ilmaisen ohjatun näyttelykierroksen Mustan nauhan päivän kunniaksi. Pari paikallista Sinimustan Liikkeen aktiivia hyödynsi mahdollisuuden katsastaa tämän uudistetun näyttelyn.
Museo Nootti mainostaa itseään uudistuksen jälkeen seuraavin sanoin:
”Idänsuhteiden museo Nootti on ainoa museo, joka kertoo maamme idänsuhteiden tarinan. Poliittisen historian museona keskittyy suomalaisten ja venäläisten suhteisiin, Neuvostoliittoon ja nykypäivään.”
Tällä mainoslauseella varustetun museon soisi olevan muutakin kuin SDP:hen kytköksissä olleiden hahmojen henkilötarinoiden sävyttämä historiallisen oikeinajattelun saarna seinille esiin laitettuna. Normaalisti maksullisen museon ilmaiseen ohjattuun kierrokseen osallistui kahden aktiivimme lisäksi vain yksi muu henkilö, 3 kokonaisuudessaan.
Leninistä museon entisenä keulakuvana ei sanaakaan pahaa sanottu. Kierroksella kuitenkin mainittiin yhä tähän asti säilynyt meemi hänen ”itsenäisyyslupauksestaan” Suomelle, nopeasti ohittaen hänen kädenjälkensä bolshevikkien kansojentuhonnan aloituksessa joko keskittymällä vallankumouksen yksityiskohtiin, leirijärjestelmän käytännön pyörimiseen tai siirtymällä Stalinin henkilökulttiin.
Suomen vapaussodan osuus näyttelyssä oli punaisen osapuolen henkilötarinoilla painotettu; vitriinissä punainen nauha oli jopa aseteltu laittamaan valkoinen nauha varjoon alleen. ”Venäläisten sotilaiden” mainittiin osallistuneen punaisten puolelle, mutta ”Saksan armeijan”, ikään kuin täydessä mahdissaan, todettiin osallistuneen valkoisten voittoon.
Vaikka näyttely sisälsi paljon hyviä yksityiskohtia nimenomaan suomalaisia ja suomensukuisia kansoja kohtaan kohdistetuista vainoista ja henkilötarinoista Neuvostoliiton alkuaikoina, ohjauksessa annettiin vaikutelma, jossa vähemmistönä oleminen olisi ollut ainoa peruste tälle vainolle, eikä bolshevismin luonne. Neuvostoliiton luonne kuultiin näyttelyssä pelkästään Suomesta itään rajan yli loikanneiden henkilötarinoiden kautta, jotka toki olivat täynnä pettymyksiä.
Loikkaritarinakerronta oli myös hyvin tunnepuolista vetoamista, jossa painotettiin silloisten demari- ja kommunistiaktiivien kaipuuta parempaan elämään ”työläisten paratiisissa”, eikä suinkaan käytännön asioita, kuten heidän poliittisten vaikutusmahdollisuuksien rajoituksia itsenäisessä Suomessa 1920-luvulla. Punaiset oli jatkuvasti esitelty oivaltavina ja kykeneväisinä yksilöinä, kun taas insinöörityön taidonnäytteellä Suomi-konepistoolin muodossa ei tietenkään ollut mitään tekemistä suunnittelijan suojeluskuntataustan kanssa.
Näyttelyn kansallismielisestäkin näkökulmasta hyväksi havaittava osa oli suoran yhteyden luominen nyky-Venäjän ja sen neuvostohistorian välille, esittäen ne samana jatkumona. Lenin-patsaan välittömässä läheisyydessä oli esiteltynä vuonna 2023 itärajan yli patistetun rotumuukalaisen käytössä ollut pinkki lastenpyörä. Sen mitä tähän voisi myös lisätä kansallismielisestä näkökulmasta olisi tsaarivallan loppuvuodet venäläistämistoimineen myös samaan jatkumoon. Venäjällä tämä kaikki historia nähdään positiivisessa valossa ja samana jatkumona valtion nykyisen itsekuvan kannalta. Myös Suomessa pitäisi ymmärtää se vihollisheimon kuvana riippumatta pinnallisesti muuttuvista ideologioista.
Kylmän sodan noottikriisit kuitattiin toteamalla, että SDP ja Honkaliitto olisivat olleet vaihtoehto kuitenkaan esittelemättä, mitä Honka olisi perusteellisesti tehnyt eri tavalla kuin Kekkoslovakiassa toimittiin idänsuhteiden osalta. Tästä kylmän sodan loppuosuudesta oli kuitenkin hauska huomata, kuinka Koivisto ja Halonen sekä heidän idänsuhteiden käsittely jäi täysin mainitsematta, koska oli pohjustettava, ja demarien sisäisen historiikin mukaisesti perusteltava, miksi demari-pääministeri liittyi sitten pari vuosikymmentä myöhemmin Natoon.
Aikaisempi pilke silmäkulmassa kuvailtu ”neutraalius” muuttui pikku hiljaa pahaksi asiaksi, ja näyttelyn juonnon päätyttyä kuulimme jopa yhden muun museossa vierailijan toteavan kanssakävijälleen: ”en voi ees käsittää, että me ollaan oltu joskus neutraaleja”. Todellisuudessa Suomi ei ollut sotien jälkeen neutraali, vaan täysin alisteinen Neuvostoliitolle YYA-sopimuksen ja suomettuneiden poliitikkojen kautta. SDP oli tietenkin etunenässä ylläpitämässä tätä järjestystä.
Näin helppoa on ohjata kansalaisten todellisuudentajua historiastaan. Kerronnan laatu on merkityksetön ja kerronnan koettu auktoriteetti ainoa ratkaiseva tekijä. Kauttaaltaan erittäin valikoitu tarinankerronta on yhden lauseen tiivistelmä koko näyttelystä ja ei-liberaaleja käsityksiä ei koeta edes olemassa oleviksi, puhumattakaan niiden kumoamisen yrityksestä omalla paremmalla käsityksellä idänsuhteiden lähihistoriasta.
Lopuksi näimme visuaalisesti hienosti toteutetun seinäkuvan tämän vuosituhannen Venäjällä vaikuttaneista toisinajattelijoista, jotka ovat joutuneet federaation turvallisuuspalveluiden toimenpiteiden kohteiksi, nimet lipastolaatikkojen kansissa, ikään kuin FSB:n arkistossa. Siellä oli listattuna kaikenlaisia federaation poliittisia vihollisia, slaavinationalisteista anarkistipunkkiyhtyeisiin. Yksi laatikko oli jätetty tyhjäksi, ikään kuin tulevia vapaustaistelijoita varten.
Tässä kohtaa juonnon tarinankerronta oli siirtynyt täysin amerikkalaisen historian lopun liberaaliin käsitykseen, esittäen Ukrainan sodan pelkästään tämän viivästyksenä, eikä sen mahdollisena loppuna tai kansallismielisten tarinoiden uudelleen nousuna, kuten imperiumien hajoamisen aina voisi.
Aleksi Veikkola, Sinimustan Liikkeen eduskuntavaaliehdokas Pirkanmaalla