RKP:läinen opetusministeri Anders Adlercreutz on kertonut tekevänsä selvityksen koulupakosta (Yle 11.5.2026). Samoihin aikoihin hän on kommentoinut myös lisääntynyttä väkivaltaa kouluissa kieltäytyen kuitenkin mainitsemasta todellista syytä asialle (Yle 20.5.2026). Se todellinen syy ei hänen omien äänestäjiensä lasten käymissä kouluissa juuri vaikuta, sillä ruotsinkielisissä kouluissa ei ole juuri lainkaan maahanmuuttajataustaisia oppilaita, eivätkä ne harvatkaan ole ongelmallisimmista vierasväestöistä (Suomen Uutiset 30.7.2026).
Sama asia on sekä koulujen lisääntyneen väkivallan että koulupakon ajamisen taustalla: maan oman väestön korvaaminen muukalaisilla eli toisin sanoen väestönvaihto. Kun kouluista on tehty kelvottomia, ajetaan nyt sekä koulupakkoa että koulualueiden rajojen uudelleenpiirtämistä, jotta suomalaislapset saataisiin pakotettua monikulttuurikouluihin (Iltalehti 18.6.2026). Suomalaisten lasten pakottaminen tällaiseen kouluun on käytännössä sama kuin pakottaisi käymään koulua ulkomailla. Tosin joissakin maissa, kuten esimerkiksi Virossa, sijaitseva koulu voisi olla parempi ratkaisu kuin Suomessa sijaitseva kehitysmaalaistunut koulu.
Röyhkeimmillään koulupakon kannattajat ovat väittäneet kotikoulua turvallisuusuhaksi, vaikka todellinen turvallisuusuhka on väestönvaihto, joka tekee kouluista väkivaltaisia kehitysmaalaisia sikaloita ja uhkaa niissä olevia oppilaita. Esimerkiksi suojelupoliisin puheet kotikouluista turvallisuusuhkana saattavat viitata myös todella turvallisuutta uhkaaviin henkilöihin muslimien kotiopetuksen osalta (Yle 13.12.2025). Kun suposta kotikoulujen ”turvallisuusuhkaa” kommentoi Ylelle Adlercreutzin ulostulojen aikoihin ”tutkija” Anna Santaholma, hän nosti islamia suuremmaksi uhaksi suomalaislasten mahdollisuuden välttää monikulttuurikoulu kotikoulun ansiosta. Ongelmana olisi ”segregaation” lisääminen. (Yle 26.5.2026).
Tämä segregaatio on vain kielellinen temppu, jolla vältetään puhumasta ongelmasta eli väestönvaihdosta sen oikealla nimellä. Kun maahanmuuton kannattajat ajavat ja ylistävät ajamaansa politiikkaa, he puhuvat ”monimuotoisuudesta” ja ”moninaisuudesta”, Yhdysvalloista kopioidun diversity-ideologian käännöksistä. Puhuessaan maahanmuuton aiheuttamista ongelmista he taas puhuvat ”segregaatiosta” ja ”asuinalueiden eriytymisestä”. Kaikissa näissä tarkoitetaan yhtä lailla väestönvaihtoa.
Segregaatio ei ole ongelma silloin, kun ruotsinkielisissä kouluissa ei ole juuri ollenkaan suomea äidinkielenään puhuvia tai vieraskielisiä oppilaita. Eikä silloinkaan, kun kunnissa, joissa on sekä suomenkielisiä että ruotsinkielisiä oppilaita, on erikseen suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä kouluja sekä luokkia. Nykyisellään ruotsinkielisillä on käytännössä oikeus sekä luokkiin että kokonaisiin kouluihin, joissa suurin osa oppilaista puhuu samaa äidinkieltä heidän kanssaan, mutta suomenkielisillä ei. Suomen ei voi sanoa olevan kaikissa virallisesti suomenkielisissä kouluissa edes opetuskielenä.
Monikulttuurikoulussa kehitysmaalaisten riehumiseen saadaan parhaimmillaan järjestystä vain sillä, että lapsille näytetään tunneilla Netflixiä (Helsingin Uutiset 1.9.2024). Koska Netflixin sisällössä on merkittävässä roolissa wokena tunnetun, suurpääomankin suosiman uusvasemmistolaisuuden tyrkyttäminen, vasemmistossa Netflixin katsomisen nähdään täyttävän koulun tärkeimmän tarkoituksen eli vasemmistolaisen propagandan pakkosyötön. Koulupakkoa kannattavien porvarien on vaikeampi sovittaa tällaiset ”koulut” omaan ideologiaansa, koska he ainakin yrittävät väittää koulun tarkoituksen olevan jonkinlaisen osaamisen edistäminen eikä aivopesu. Osaamisesta puhuva porvari kehitysmaalaistuneita kouluja puolustelemassa on samanlainen ristiriita kuin vasemmistolainen, joka väittää olevansa työväen asialla pyrkiessään pakottamaan työväen lapsia oppimista ainoastaan haittaavaan kehitysmaalaiseen sikalaan.
Koulupakon kannattajilla on monikulttuurikouluihin pakottamisen ja ideologisen pakkosyötön ohella muitakin huonoja perusteita vastustaa kotiopetusta. Opetusministeri Adlercreutz on esittänyt Ylen televisio-ohjelmassa äänessä ollessaan ongelmaksi kotikoulujen mahdollisuuden valita opetusmenetelmät ilman poliitikkojen ja byrokraattien mikromanagerointia. Huoli vaikuttaa teennäiseltä, koska hän ei ole huolissaan monikulttuurikoulujen aiheuttamasta turvallisuusuhasta oppilaille niin kauan kuin hänen omien äänestäjiensä lapset eivät joudu niihin. Mitä opetusmenetelmiä monikulttuurikouluissa onkaan tarkoitus käyttää, ei se tule toteutumaan, koska kehitysmaalaisten riehumisen estää opetuksen. Eiväthän opetusmenetelmät muissakaan kouluissa takaa, että kaikki oppilaat valmistuvat peruskoulusta edes kunnollisten perustaitojen kanssa. Altistaminen väkivallalle ja kiusaamiselle sabotoi oppimisen, olivat opetusmenetelmät mitä hyvänsä.
Vaatimus opetusmenetelmien mikromanageroinnista on sikälikin outo, että kunnilla on jo nyt paitsi oikeus myös velvollisuus seurata kotiopetuksessa olevien oppilaiden edistymistä (Yle 28.7.2025). Julkisuudessa on esitetty väitteitä seurannan toimimattomuudesta. Jos tämä pitää paikkansa, seurantaa on tietysti mahdollista kehittää. Ei ole ylivoimainen tehtävä kehittää esimerkiksi keskeisimmän luku-, kirjoitus- ja laskutaidon mittaamiseen kokeita sekä peruskouluihin että muilla tavoin oppivelvollisuuttaan suorittavien testaamiseen. Teknologian kehitys helpottaa oppimisen ohella myös sen testaamista, ja esimerkiksi korkeakouluilla on jo nyt käytössä sähköinen tenttijärjestelmä, jossa tentin voi suorittaa oman opiskelupaikan ohella missä tahansa mukana olevassa korkeakoulussa.
Sen sijaan koulutusjärjestelmässä toimiville suvakeille voi olla ylivoimainen vaatimus keskittää edistymisen seuranta vain oikeasti tarpeellisiin asioihin ja olla käyttämättä sitä ideologian pakkosyöttöön ja laitoskouluun pakottamiseen. Mielivalta kohdistuisi erityisesti niihin suomalaisiin, jotka välttävät monikulttuurikoulun kotiopetuksen ansiosta sekä vanhempiin, joita päättäjät epäilevät ”äärioikeistolaisiksi” tai muuten harhaoppisiksi. Siten seurannan tiukentaminen voi helposti luoda enemmän ongelmia kuin ratkaista. Jos riittämättömältä vaikuttavaan edistymiseen tarjottu ratkaisu on monikulttuurikouluun laittaminen, oppimista ei ainakaan edistetä ja samalla aiheutetaan uusia haittoja. Jos oppilas oppii kotikoulussa ja monessa tapauksessa vielä laitoskoulua paremmin, miksi Adlercreutzin tai kenenkään muun pitäisi päästä sanomaan opetusmenetelmistä ”väärin sammutettu”?
Nykyään kouluissa käytetyt opetusmenetelmät harvoin perustuvat näyttöön menetelmien toimivuudesta ideologian ja muotivirtausten sijaan. Näyttökin koskee toimivuutta suurimmalle osalle, ei yksiselitteistä paremmuutta kaikille oppilaille. Toisin kuin laitoskoulussa, kotiopetuksessa menetelmiä ja muita asioita voi valita yksilöllisesti. Laitoskoulussa ideologia toisinaan kieltää yksilölliset järjestelyt silloinkin, kun niihin olisi mahdollisuus. Jos oppisisältöjen taso on oppilaalle liian vaikea, yksilöllisiä järjestelyjä voidaan kyllä tehdä. Tason ollessa liian helppo oppilas pidetään ”tasa-arvon” nimissä ennemmin liian helpoissa sisällöissä ja annetaan rangaistuksenomaisesti lisätehtäviä kuin korvataan liian helpot tehtävät vaativammilla. Oppimisvaikeuksienkin kohdalla väestönvaihto on romuttanut mahdollisuuksia yksilöllisiin järjestelyihin, kun kehitysmaalaiset vievät leijonanosan erityisen tuen tarpeen resursseista kunnissa, joissa heitä on eniten.
Sekä kotikoulun että etäkoulun vastustamisessa vaikuttaa laajemmin rahtikulttimainen koulu-uskovaisuus, jossa nimenomaan laitoskoulussa olemisen uskotaan olevan autuaaksitekevää. Tässä koulu-uskossa lapsen laitoksessa ja kotona olemisen asema on kääntynyt päälaelleen: kotona oleminen laitoksen sijaan on jotenkin epäilyttävää, ikään kuin koti olisi uhka ja laitos pelastus vailla mitään uhkaa. Laitokseen laittamiselle pitäisi olla jokin todellinen peruste silloinkin, kun laitos ei ole yhtä ongelmallinen kuin nykyinen koulujärjestelmä. Peruste ei kuulu laitokseen laittamatta jättämiselle. Adlercreutz on antanut tästä esimerkin julistamalla, ettei lasta saisi uskonnollisista tai ideologisista syistä olla pitämättä laitoskoulussa, ikään kuin ongelmallisessa laitoksessa saisi olla pitämättä lasta vain jonkin aatelisherran rahvaalle erikseen myöntämän oikeuden nojalla. Hän toki teeskentelee, että kyse on lapsen oikeudesta oppia. Jos Adlercreutz oikeasti välittäisi tällaisesta oikeudesta, hän vaatisi suomenkielisille lapsille oikeutta kouluihin, joissa on yhtä vähän muukalaisia kuin ruotsinkielisissä.
Hänen puheensa hyväksyttävistä syistä lienevät osa suunnitelmaa saada aikaan vähintään de facto -koulupakko ilman de jure -koulupakkoa. Tällöin kotiopetus olisi näennäisesti mahdollista mutta vaatisi luvan hyväksyttävän syyn nojalla ja joutuisi siten mielivaltaisen kieltämisen kohteeksi. Koulupakon kannattajat väittävät usein kotiopetuksen olevan ”eristämistä”, ikään kuin lapsen laittamatta jättäminen ongelmalliseen laitokseen tarkoittaisi, että hän on koko lapsuutensa vain kotona eristettynä. Koulupakko on käytännössä koko ikäluokan osa-aikainen huostaanotto. Jotta valtiovallalla olisi todella oikeutus huostaanottoon, sen pitäisi myös ajaa kansan parasta. Nyt se on tämän vastakohta ajaessaan väestönvaihtoa ja pyrkiessään pakottamaan suomalaiset lapset oppimisen estäviin kouluihin, jotka väestönvaihto on muuttanut kehitysmaalaisiksi sikaloiksi.
Mitä aiemmin mainittuun islamin uhkaan tulee, koulupakko ja monikulttuurikoulut eivät millään tavoin poista sitä. Jos poistaisivat, islamin uhkaa ei olisi Ruotsissa, jossa on koulupakko ja runsaasti monikulttuurikouluja (Yle 11.3.2026). Koulupakon kannattajat eivät todellisuudessa ole valmiita mihinkään toimiin, jotka oikeasti vaikuttaisivat islamin uhkaan. Islam-erityiseen ongelmaan ei heidän mukaansa sovi koskaan tehdä islam-erityistä ratkaisua, sillä se olisi ”syrjintää” vastoin ”yhdenvertaisuutta” ja muita taikasanoja. Siksi islamin uhan torjumisen nimissä pitää heidän mukaansa tehdä korkeintaan toimenpiteitä, joissa suomalaiset lapset laitetaan kärsijöiksi vaikuttamatta lainkaan itse uhkaan.
Tämä ”yhdenvertaisuus”,”ihmisoikeudet” tai ”ihmisarvo”, eivät heidän mukaansa ole koskaan uhattuna silloin, kun suomalaislapset laitetaan kärsijöiksi ja suomalaisista tehdään vieraita ainoassa kotimaassaan sellaisten muukalaisten palvelemiseksi, joilla on omat kotimaansa muualla. Jos huolena on, mitä äärimuslimit voivat opettaa omille lapsilleen kotikouluissa, he voivat opettaa aivan samat asiat myös monikulttuurikouluissa käyville lapsilleen. Tällaiset lapset ovat monikulttuurikouluissa turvallisuusuhka muille oppilaille. Muslimit voivat myös kertoa lapsilleen, että monikulttuurikoulujen oppisisältö on valhetta siltä osin kuin se poikkeaa siitä, mitä he itse opettavat, myös ”maltillisen” islamin osalta. Monikulttuurikouluissa käyvät äärimuslimien lapset voivat lisäksi levittää näkemyksiään muille oppilaille, ja todennäköisemmin he siinä onnistuvat kuin muut levittämään heille näkemyksiä, jotka ovat vastoin kotoa saatuja islamin oppeja.
Monet suvakki-ideologiasta kumpuavat käytännöt monikulttuurikouluissa voivat entisestään vahvistaa muslimien uskoa omaan herrakansaisuuteensa. Vahvistusta voi tulla sekä koulujen haluttomuudesta puuttua muslimien ja ylipäänsä muukalaisten väkivaltaan ja häiriköintiin että suvakkipropagandan julistamisesta. Palauttamalla tänne kuulumattomat muukalaiset oikeisiin kotimaihinsa, islam olisi Suomessa minimaalinen ilmiö, eikä mitään islamin uhkaa olisi.
Kouluissa levitettävä suvakkipropaganda on itsessään mahdollistanut islamin uhan muodostumisen edistämällä kansallista immuunikatoa. Laitoskoulut ovat olleet tätäkin kautta todellinen turvallisuusuhka. Yksittäinen kotikoulu voi kerrallaan vaikuttaa pieneen määrään lapsia, oli se sitten laitoskoulua parempi tai huonompi. Laitoskoulut sen sijaan ainakin pyrkivät myrkyttämään kokonaisten ikäluokkien mielet propagandalla. Monikulttuurikouluihin pakottamisen ohella tämä onkin päättäjien tärkein syy kannattaa koulupakkoa. Heille ei sovi, että yksikään lapsi pystyisi välttämään aivopesun. Todellinen ongelma ei ole islamin uhka tai mikään muu todellinen uhka, vaan näiden uhkien torjuntaan tarvittava suomalainen kansallinen immuniteetti, jota liberaalidemokratia kutsuu rasismiksi. Koulutusjärjestelmä varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen on järjestelmän keino aiheuttaa ja ylläpitää kansallista immuunikatoa.
Kansallisen ja rodullisen immuniteetin tuhoamispyrkimyksiin liittyy myös kauhistelu siitä, että supon mukaan ”äärioikeistolaisia” on paennut koulupakkoa Ruotsista Ahvenanmaalle kotiopetukseen (Yle 5.10.2026). ”Äärioikeistolaisten” kotikoulu onkin supolle oikeasti suurempi ongelma kuin mikään islamin uhka. Ylipäänsä pahin asia järjestelmälle on valkoiseen rotuun kuuluva, jolla kansallinen ja rodullinen immuniteetti on tallella. Supon väittämien taustalla nimenomaan kotiopetuksen takia Ruotsista Ahvenanmaalle muuttaneista äärioikeistolaisista on Ruotsissa toimivan äärivasemmistolaisen järjestön julkaisu. Ahvenanmaalla itsessään on manner-Suomea tiukempi kotiopetuksen valvonta. Jopa lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen, joka usein tekee suvakki-ideologian mukaisia ulostuloja, on Ylen MOT-ohjelmassa kannattanut koulupakon sijaan Ahvenanmaan tapaista kotiopetuksen valvontaa manner-Suomeen. Ahvenanmaalla ei tosin nykyisellään ole manner-Suomen suurten kaupunkien kaltaista uhkaa joutua valvonnan takia kehitysmaalaistuneeseen kouluun.
Kotiopetuksessa olevien lasten määrän moninkertaistumista viime vuosina ei olisi tapahtunut ilman laitoskoulujen pahenevia ongelmia. Kun koulu on yhä useammin oppimisen tiellä oleva väkivaltainen kehitysmaalainen sikala, neuvostotyylinen aivopesulaitos tai molempia yhtä aikaa, yhä useammat vanhemmat eivät halua laittaa lapsiaan laitoskouluun. Koulupakon kannattajilla ei ole lainkaan huolta lapsista, jotka joutuvat tällaisiin laitoskouluihin. Laitoskoulujen ongelmien sijaan he ovat huolissaan kotiopetuksesta ja teeskentelevät olevansa huolissaan lasten oikeuksien toteutumisesta kotiopetuksessa. Huolen puuttuminen laitoskouluista kertoo, että puheet lasten oikeuksista ovat teeskentelyä ja niiden esittäjät ovat kaalimaan vartijoina esiintyviä pukkeja.
Koulupakkoa kannattavia roistoja ei haittaa pätkääkään se, mitä haittoja monikulttuurikoulut ja mahdollinen koulupakko aiheuttavat suomalaisille lapsille. Monille, ellei jokaiselle, ne ovat itsessään tavoittelemisen arvoisia asioita. Vaikuttaakseen heihin täytyy vedota asioihin, jotka oikeasti haittaavat heitä. Yksi tällainen on oikeusjutut, joita voi käyttää jo nyt ja myös siinä tapauksessa, että koulupakko toteutuu. Laissa määriteltyä velvollisuutta tarjota turvallinen kouluympäristö rikotaan nykyisin varsinkin monikulttuurikoulujen kohdalla (Finlex). Tässä on peruste haastaa kunta oikeuteen. Mikäli koulupakko toteutuu ja laitoskouluihin lastensa laittamisesta kieltäytyviä vanhempia uhataan lasten huostaanotolla, velvollisuuden rikkomista voi käyttää myös tässä oikeudenkäynnissä.
Sinimustan Liikkeen politiikassa myös suomenkielisille suomalaisille annetaan mahdollisuus käydä koulua keskenään omissa kouluissaan. Samalla suomenruotsalaisille tarjotaan jopa RKP:n ajamia suomenruotsalaisempia kouluja, ja lisäksi säilytetään mahdollisuus kotiopetukseen. Mahdollisuus kotiopetukseen tulee olla silloinkin, kun väestönvaihto ja muut koulujärjestelmän ongelmat on ratkaistu. Erityisen tuomittavaa koulupakon ajaminen on kuitenkin nykyisessä tilanteessa, jossa koulupakon kannattajat ovat haluttomia puuttumaan ongelmiin, jotka tekevät kotiopetuksesta yhä useammalle houkuttelevan vaihtoehdon. Suurin ongelma eli maahanmuutto on heille yleensä päinvastoin pyhä asia, jota pitää kaikin tavoin edistää, vaikka toisaalla puhuttaisiin segregaatiosta ja asuinalueiden eriytymisestä.
Puolueemme koulutuspolitiikassa maahanmuuttajataustaiset oppilaat sijoitetaan ennen paluumuuton toteutumista omiin kouluihinsa. Oikeutta kotiopetukseen vahvistetaan laissa, ja samalla säilytetään mahdollisuus niihin tarkemmin määrittelemättömiin vaihtoehtoisiin tapoihin suorittaa oppivelvollisuus, joissa ei ole kyse varsinaisesti kotiopetuksesta eikä erillisen lain piirissä olevista yksityiskouluista. Julkisuudessa myös näitä muita tapoja saatetaan kutsua kotikouluiksi, vaikka niissä ei olisi kyse omien vanhempien antamasta tai muusta kotona tapahtuvasta opetuksesta. Sekä nämä tavat että varsinainen kotiopetus ovat nyt mahdollisia perusopetuslaissa tarkemmin määrittelemättöminä vaihtoehtoisina tapoina suorittaa oppivelvollisuus.
Sinimusta Liike haluaa väestönvaihdon ohella poistaa muutkin nykyisen koulujärjestelmän ongelmat, kuten monikulttuuri- ja sateenkaari-ideologian pakkosyötön ja ”tasa-arvon” nimissä pakotettavan tasapäistämisen. Sinimusta Liike kannattaa siis mahdollisuutta sekä kunnolliseen suomalaiseen peruskouluun että kotiopetukseen ja muihin vaihtoehtoisiin tapoihin suorittaa oppivelvollisuus. Koulupakon ajajat vastustavat kaikkea tätä.
Myös ne koulupakkoa ja koulujärjestelmän ongelmia vastustavat, joiden omia lapsia monikulttuurikoulun uhka ei tällä hetkellä koske, voivat tukea niiden vanhempien oikeusjuttuja, joiden lapset ovat näin uhattuna. Koulupakon kannattajia todella haittaava asia on myös Sinimustan Liikkeen äänestäminen. Jos kertoo äänestävänsä Sinimustaa Liikettä vähintään siinä tapauksessa, että koulujen ongelmiin ei puututa tai asetetaan koulupakko, vetoaa asiaan, jonka koulupakon kannattajat todella haluavat välttää – kunhan on valmis myös toteuttamaan tämän äänestämisen.