”Vihainen valkoinen mies” oli angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä vuosikymmenten ajan laajalti hyödynnetty poliittinen stereotypia. Tähän hahmoon yhdistyi yleensä irrationaalinen muutosvastarinta, yltiöisänmaallisuus, valikoivan tuomitseva uskonnollisuus, töykeys, sekä vahva käsitys siitä, miten asiat olivat ennen paremmin, ja kuinka uudet yhteiskunnalliset intressiryhmät, kuten uraa tekevät naiset, sateenkaarivähemmistöt tai värilliset, uhkaavat tuhota sen vähänkin hyvän, mikä tästä vanhasta loistosta oli vielä jäljellä. Stereotypia oli voimissaan 80-ja 90-luvuilla, kun anglosfääriin lukeutuvat valtiot olivat vielä voittopuoleisesti valkoisia maita, mutta sen huumoriarvo ja iskevyys katosivat viimeistään silloin, kun valkoinen kantaväestö ajautui enenevissä määrin sivustaseuraajan rooliin näiden omissa kotimaissaan.
Vihaisen valkoisen miehen hahmo oli yleensä keskiluokkaan kuuluva, perheellinen ja omasta omaisuudestaan kynsin ja hampain kiinni pitävä seksistinen patriarkka, jonka persoonan hallitsevin piirre oli irrationaalinen pelko kaikkea vierasta kohtaan, sekä tietenkin näistä erikoisuuksista suuttuminen. Ennen kaikkea kyseinen hahmo näki kaikki nousevat vähemmistöryhmät kilpailijoinaan, ja peräänkuulutti siksi sen kaltaiseen yhteiskuntaan paluuta, jossa valkoinen heteromies olisi kaikkien muiden ryhmien, mukaan lukien valkoisten naisten, yläpuolella.
Karikatyyrin onttous on monilta osin ilmeinen. Ensinnäkin se perustui virheelliselle olettamukselle, jonka mukaan ainoastaan valkoiset heteromiehet ajaisivat itsekkäästi oman viiteryhmänsä etuja, vaikka anglosfääriin lukeutuvat maat ovat olleet aina pahamaineisen tunnettuja lukemattomista etnisistä intressiryhmistään, jotka arvioivat tarkasti jokaista poliittista päätöstä puhtaasti etnisestä näkövinkkelistään. Toinen virheellinen olettamus on se, että valkoisten miesten aiempi etulyöntiasema olisi pelkästään aktiivisesti muita sortavan järjestelmän aikaansaannosta, eikä seurausta valkoisten miesten omasta ahkeruudesta, älykkyydestä ja kekseliäisyydestä.
Inkluusion vuosikymmenet osoittivat hyvin sen, ettei vapaa kilpailu kyennyt kuromaan ihmisryhmien välisiä eroja umpeen, ja lopulta pelikenttää jouduttiin voimallisesti tasoittamaan erilaisilla DEI-linjauksilla, joiden avulla näitä aliedustettuja ryhmiä nostettiin rautahanskan hienovaraisuudella parempiin kilpailuasemiin niin yrityselämässä, korkeakoulutuksessa kuin julkisen sektorin työpaikoissakin monissa länsimaissa, myös Suomessa.
Viimeisen parin vuosikymmenen aikana, mutta aivan erityisesti vuoden 2016 jälkeen, tämä aiempi, keski-ikäinen ja vähän huvittava poliittinen karikatyyri korvautui uudella, huomattavasti synkemmällä hahmolla. Uusi hahmo ei ollutkaan enää äkkipikainen aseitaan heilutteleva punaniskainen perheenisä, vaan yksinäinen, syrjäytynyt ja vihainen nuori mies. Tämän osittain kouluampujahenkisen nuoren miehen motiivit nähtiin kumpuavan kuitenkin samasta myrkyllisestä kaivosta kuin häntä edeltäneen valkoisen vihaisen miehen, vaikka tältä uudelta hahmolta puuttuivat kaikki tämän aiemman hahmon etuoikeutettuun asemaan liittyvät mukavuudet. Ystävien, seurustelukumppanin, asunnon, opiskelupaikan, arvostuksen ja työpaikan puutteesta huolimatta tätä syrjäytynyttä nuorukaista pidettiin silti sortavan valkoisen järjestelmän voittajana, jonka perusteella kyseisen hahmon kokema katkeruus häntä paremmin pärjääviä ihmisiä kohtaan kuitattiin täysin perusteettomana tunteena.
Vieraantunut ja vihainen valkoinen nuori ei ole ainoastaan Hollywoodin ja Netflixin luomus, vaan vuosi vuodelta kasvava ihmisjoukko kaikissa länsimaissa, joille monien perusasioiden, kuten ystävien, perheen, ansiotyön, harrastusten ja usein myös oman etnisen yhteisön puute ovat laajalti jaettu sukupolvikokemus. Näille nuorille mikään ei ole itsestään selvää ja monet asiat, jotka saatettiin aiempina vuosikymmeninä kokea normaaleiksi aikuisuuden merkkipaaluiksi, nähdään nykyään suoranaisiksi saavutuksiksi, joihin entistä harvemmalla on todellisessa elämässä mahdollisuuksia.
Kun hyvinvointivaltion edustajat kohtaavat näitä nuoria, he arvioivat heidän tilaansa ensisijaisesti hoitomuotojen kautta – ikään kuin olettaen, että nuoret syrjäytyneet miehet haluaisivat olla kiihkeästi ylempään keskiluokkaan kuuluvien sosiaalityöntekijöiden hoidettavina, mutta rajalliset resurssit estävät täydellisen yksilöllisen hoitosuunnitelman toteutumisen. Kunhan nuorta miestä vain lääkittäisiin, silitettäisiin ja ymmärrettäisiin tarpeeksi, hänestä muuttuisi varmasti säyseä ratas hyvinvointivaltion alati kasvavaan koneistoon. Ihminen, joka ymmärtäisi oman hiljaisen roolinsa monimuotoistuvan ja monikulttuuristuvan Suomen rakentamisessa.
Yksikään nuori mies ei todellisuudessa unelmoi osattoman potilaan roolista, eikä vieraantuminen ole varsinkaan suurissa kaupungeissa eläville nuorille millään tavoin luonnoton reaktio. Vanhemmistaan poiketen nuori suomalainen mies ei ole välttämättä koskaan voinut elää suomalaisessa lähiyhteisössä, jossa ihmiset muistuttavat ulkonäöllisesti häntä itseään ja puhuvat hänen kanssaan samaa kieltä. Hän on voinut joutua alusta lähtien sopeutumaan koulussaan lukuisiin itselle vieraisiin puhtaussääntöihin, uskonnollisiin rajoitteisiin tai etnisiin jännitteisiin sekä varautumaan sen kaltaiseen työelämään, jossa hän joutuu kilpailemaan samassa kaupungissa asuvien lisäksi käytännössä koko muuta maailmaa vastaan huonosti palkatuista työpaikoista, jotka ovat usein määräaikaisia ja englanninkielisten nollatuntisopimusten piirissä, ja joiden työkieli on englanti.
Pariutumismarkkinoilla hän on voinut kohdata toistuvasti tilanteen, jossa hän huomaa olevansa riittämätön täyttämään sen kaltaisia vaatimuksia, joita häntä edeltäneiden sukupolvien miesten ei tarvinnut koskaan edes miettiä. Samalla hän oppii julkista keskustelua seuraamalla, että hänen näköisensä ihmiset ovat ratkaisua vaativa ongelma, ja ainoa asia, joka voi tuoda tähän ongelmaan ratkaisun, on valkoisen maailman ulkopuolelta rantautuva maahanmuutto. Hän on joutunut hyväksymään myös sen tosiasian, ettei hän tule koskaan yltämään vanhempiensa tulotasoon, eikä hänellä tule olemaan koskaan tarpeeksi rahaa ja aikaa tavoitellakseen todellisia unelmiaan. Arki muuttuu lopulta jäytäväksi selviytymistaisteluksi, jossa tarinan nuori ihminen jää epävarman toimeentulon, verkostojen puutteen ja yleisen päämäärättömyyden takia oman asuntonsa vangiksi osaksi lähiötä, jonka asukkaiden kanssa hän ei halua tai uskalla olla minkäänlaisessa vuorovaikutuksessa.
Kun henkilökohtaisessa elämässään menestyneet ja nuoruutensa 1980-luvulla eläneet asiantuntijat keskustelevat nuorten suomalaisten radikalisoitumisesta ja ääriajattelun yleistymisestä, he eivät yleensä hahmota oman ja nuorten sukupolvien välistä railoa. Etelä-Suomen suurkaupungeissa asuvat nykynuoret eivät ole koskaan voineet kokea etnisesti yhdenmukaista Suomea, jonka he tunnistaisivat välittömästi omaksi kotimaakseen. He eivät ole päässeet kertaakaan kokemaan vuosikausia jatkuneesta turvatusta talouskasvusta tai alle viiden prosentin työttömyydestä, joista vanhemmat sukupolvet saivat nauttia vuosikymmenten ajan. Ajatus vuosikymmeniä kestävistä työsuhteista, joihin pääsi ilman pohjakoulutusta tai kielitaitoa, voi olla täysin utopistinen niille työuraansa aloittaville nuorille, jotka joutuvat kilpailemaan jokaisesta osa-aikaisesta aloitustason työpaikasta tuhansia muita ihmisiä vastaan. Siinä vaiheessa, kun yhteiskunnan ainoaksi olemassaolon syyksi jää yltäkylläisyyden varmistaminen, se menettää hohtonsa kaikkien niiden silmissä, jotka eivät omin avuin pääse enää sen osaksi.
Nuorilta suomalaisilta on siten evätty mahdollisuus omaan kotimaahan, omiin unelmiin, omaan urakehitykseen ja enenevissä määrin myös omaan perheeseen, samalla kun heihin kohdistetaan yli-inhimillisiä odotuksia, joihin lukeutuu esimerkiksi nykyisen valtiovelan maksaminen, ikääntyvien ikäluokkien palveluiden kustantaminen sekä kulutusyhteiskunnan aiheuttaman ympäristötuhojen korjaaminen. Palkkioksi tästä vaivannäöstä he perivät vuosittain kymmeniä tuhansia uusia vierasmaalaisia, joiden riveistä nämä nuoret saavat omat moraalinvartijansa, kriitikkonsa ja kiusaajansa. Nuorilta suomalaisilta odotetaan siten äärimmäistä sitoutumista järjestelmään, joka ei tarjoa heille vastineeksi yhtään mitään.
Kansallismielisyys kykenee vastavuoroisesti tarjoamaan näille nuorille asioita, joihin liberaalidemokraattinen järjestelmä ei tule ikinä pystymään. Ikuisen talouskasvun ja estottoman konsumerismin sijasta nationalismi korostaa sukupolvien välistä yhdenvertaisuutta, mieltäen meitä edeltäneet ja meitä seuraavat sukupolvet samanarvoisiksi ihmisjoukoiksi. Yhdelläkään nykyisin elävällä sukupolvella ei ole oikeutta tuhota meitä edeltäneiden ihmisten kovalla työllään mahdollistamaa, eikä yksikään nykyisistä sukupolvista saa tuhota tulevaisuuden suomalaisilta elämän edellytyksiä. Kulutusjuhlien siivoojien sijasta suomalaiset nuoret ovat kansallismielisessä maailmankatsomuksessa aivan yhtä arvostettuja kuin kuka tahansa heitä edeltäneistä tai heitä seuraavista suomalaisista sukupolvista.
Kansallismielisyys kykenee myös tarjoamaan nuorille ihmisille taloudellisen menestyksen ulkopuolisen tarkoituksen, palvellen samalla sitä yhteisöä, jonka jälkikasvua he verisiteidensä perusteella ovat. Yksilökeskeisen kapitalistisen pudotuspelin sijasta kansallismielinen maailmankuva nostaa poliittisen toiminnan keskiöön orgaanisen kansakunnan, jonka luomiseen ja vaalimiseen se kutsuu jokaista nuorta suomalaista. Näitä nuoria ei myöskään liberalismista poiketen jätetä oman onnensa nojaan, vaan heille tarjotaan tähän elintärkeään tehtävään suomalaisen valtiokoneiston ja yhteiskunnan täysi tuki. Heidän ei myöskään tarvitse kilpailla koko muuta maailmaa vastaan ensimmäisestä työpaikastaan, sillä suomalainen työvoima, varsinkin työuraansa vasta aloittavat nuoret, ovat uuden talouspolitiikan erityissuojeluksessa.
Kansallismielisyys muuttaa myös radikaalisti käsitystämme siitä, mikä on valtion olemassaolon perimmäinen syy. Liberalismille valtio on lähtökohtaisesti vain steriili rahanluontikoneisto, jonka tehtävä on mahdollistaa taloudellisen toiminnan jatkuvuus sekä työvoiman ja pääoman vapaa liikkuvuus. Liberalismi ei välitä kansakunnista, vuosituhansia vanhoista kielistä tai esimerkiksi historiallisten suomalaisten pyhistä paikoista. Se ei välitä kuolleista suomalaisista tai vielä syntymättömistä suomalaisista. Elävistäkin se välittää vain siltä osin kuin näillä on taloudellista merkitystä kansainvälisen kaupan näkökulmasta.
Omaa elämänpolkuansa etsivä suomalainen nuori on liberalistiselle valtiolle pelkästään menoerä ja helposti korvattavissa kenellä tahansa muulla ihmiskunnan edustajalla. Kansallismielisille ihmisille valtiovalta on rajatun biologisen yhteisön poliittisen itseilmaisun ilmentymä, jonka olemassaolo on täysin riippuvainen sen alaisuudessa elävän kansan olemassaolosta. Valtio elää ja hengittää kansansa suulla, ja siksi sen kaikkien toimenpiteiden tavoitteena on suomalaisten kansallisen olemassaolon ja elinpiirin turvaaminen. Valtion tehtävä on siten toimia samanaikaisesti kansanruumiin päänä ja sen elimistön immuunijärjestelmänä.
Sinimusta Liike oli vuoden 2023 eduskuntavaaleissa ehdokkaidensa keski-iässä mitattuna nuorin suomalainen puolue. Tulevissa eduskuntavaaleissa liikkeemme tulee antamaan jälleen äänen nuorille ehdokkaillemme, joille itsemurhakuutiossa eläminen osana levotonta monietnistä kaupunkimiljöötä ei yksinkertaisesti riitä. Jos haluat olla yksi näistä rohkeista suomalaisista nuorista tai tukea heitä, laita rohkeasti hakemusta osoitteessa https://sinimustaliike.fi/jaseneksi/
Tuukka Kuru, Sinimustan Liikkeen puheenjohtaja