Kotimaamme Suomi on vielä tällä hetkellä kansallisvaltio, eli sen kansalaiset kuuluvat pääosin samaan etniseen ryhmään. Maamme väestöstä vajaa 84 % kuuluu suomea äidinkielenään puhuviin suomalaisiin ja viisi prosenttia kansallisiin vähemmistöihimme. Ulkomaalaisten osuus on tällä hetkellä melkein 12 %. Heistä käytännössä jokainen on saapunut Suomeen viimeisten 35 vuoden aikana, sillä maamme vieraskielisten osuus väestöstämme oli vielä 1990-luvun alussa alle puoli prosenttia väestöstä.
Väestöpohjan muutos ravisuttaa koko kansallisvaltiomme perustaa, sillä rakentuihan valtiomme syntyprosessi puhtaasti nationalistisille motiiveille – kollektiiviselle halulle saada kansanluonteeltaan, kieleltään ja kulttuuriltaan naapureistaan erottuvalle suomalaiselle kansalle oma valtio, jonka kautta he saisivat tavoitella kansallisia päämääriään riippumattomina muista ympäröivistä kansoista.
Jotta valtiollinen syntytarina olisi luonnollisesti omaksuttavissa, se edellyttää jaettua kokemusta kansallisesta jatkumosta. Tämä jatkumo tarkoittaa sitä, että suomalaiset olivat kansana olemassa jo kauan ennen Suomen valtiota, ja myöhemmin aikaansaatu valtiollinen itsenäisyys oli ainoastaan pitkään jatkuneen kansallisen tarinan yksittäinen historiallinen huippuhetki, ei suinkaan kansallisen tarinamme alku.
Suomalaisten historiallinen alkuperä
Itsenäinen kansallisvaltio ja sen alainen kansakunta ovat poliittisia luomuksia, mutta kyseistä luomisprosessia rajaa biologinen todellisuus, jolle se on tosiasiassa alisteinen. Kansallinen identiteetti on uskottava ja luonnollinen ainoastaan silloin, kun se pohjautuu biologisiin, historiallisiin ja kulttuurillisiin realiteetteihin, jotka ovat yksilöllisen itsemäärittelyn ulkopuolella.
On kyseenalaistamaton tosiasia, että nykyiset suomalaiset, mikäli heitä tarkastellaan liikkeemme tavoin itämerensuomalaisena etnisenä ryhmänä, ovat vuosituhansia alueella asuneiden ihmisten suoria jälkeläisiä. He ovat ulkoasultaan ja äidinkieleltään hyvin samanlaisia kuin ne heimot, jotka asuttivat Suomen maaperää jo varhaisella rautakaudella.
Isälinjoissamme näkyy hallitsevina elementteinä muinaiseurooppalainen I-linja sekä euraasialainen N-linja, joka saapui maahamme yhtä aikaa uralilaisen äidinkielemme varhaisen kantamuodon kanssa. Vaikka geeneistämme yli 90 % on samaa muiden eurooppalaisten kanssa, me kannamme perimässämme edelleen huomattavan suurta siperialaista komponenttia, joka on perintöä euraasialaisilta esi-isiltämme, jotka aikoinaan valloittivat Suomen maaperän ja sulauttivat alueella aiemmin asuneet heimot itseensä.
Vaikka suomen kieli ei olekaan indoeurooppalainen kieli, muodostavat muinaiset indoeurooppalaiset silti noin puolet nykyisten suomalaisten perimästä. Suomalaiset ovat geeneiltään ja historialtaan naapureistaan selvästi erottuva itämerensuomalainen kansa, joka kuuluu osaksi laajempaa eurooppalaisten kansojen sukupuuta.
Suomalaisuus ja kansallinen identiteetti
Kansallisen identiteetin uskottavuutta voidaan mitata niiden siteiden määrällä, jotka vetävät orgaanisesti puoleensa rajatulla alueella eläviä ihmisiä muista ihmisistä erottuvaksi sisäryhmäksi. Näitä siteitä ovat esimerkiksi
- jaettu syntyperä, joka suomalaisille ja monille muille eristäytyneille kansoille elävää todellisuutta,
- oma kieli, joka tekee ihmisryhmän viestinnästä ja tunteiden ilmaisusta avoimen ulossulkevaa,
- oma uskonto, joka ehkäisee seka-avioliittoja muiden kansojen kanssa,
- oma maaperä, joka mahdollistaa pienillekin kansoille alueellisen enemmistöaseman sekä
- jaettu kulttuuri, eli yhteinen käsitys moraalista, estetiikasta, historiasta ja esimerkiksi sopivasta käyttäytymisestä.
Vastavuoroisesti mitä vähemmän näitä yhdistäviä siteitä on, sitä heikompi on yhteisön sisällä esiintyvä sisäinen luottamus ja me-henki.
Rajatulla alueella asuva ihmisjoukko, joilla ei ole jaettua kieltä, syntyperää, käyttäytymismallia, moraalikoodistoa tai käsitystä yhteisestä historiasta, ei ole kansa, vaan etninen kakofonia, jossa yhteisön jäsenillä on yleensä vähemmän yhteistä omien maanmiestensä kuin täysin ulkopuolisten valtioiden ja kansojen kanssa.
Moninaisuuden lisääntyessä yhteenkuuluvuuden tunne heikkenee, jolloin käsitys ystävästä ja vihollisesta hämärtyy, kuin myös rajanveto sen suhteen, ketkä muodostavat sen sisäryhmän, jota kohtaan yksilön tulisi tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja millä perusteilla ihmisiä jätetään tämän uuden sisäryhmän ulkopuolelle. ”Monivärinen” ja ”moniarvoinen” suomalaisuus ei ole sidottu mihinkään tiettyyn historialliseen ajanhetkeen, traditioon, saati edes kieleen, jolloin se on käsitteenä käytännössä määrittelemätön; se on jokaiselle ihmiselle puhtaasti sitä, mitä ihminen haluaa sen siinä ajan hetkessä olevan, jolloin kyseisellä sanalla ei ole enää mitään arvoa ihmisiä yhdistävänä voimana.
Vaikka nationalismia kritisoidaan usein sen tarjoaman kansallisen minäkuvan romanttisuudesta sekä keinotekoisuudesta, on nationalismin vastustajien oma suomalaisuusmääritelmä puhtaasti poliittinen konstruktio. Mikäli suomalaisuus irrotetaan kokonaan jaetun historian, syntyperän, kielen ja maaperän muodostamista rajoitteista, siitä tulee ainoastaan steriili nimitys tietylle ihmisjoukolle tietyllä rajatulla alueella.
Jos tästä uudenlaisesta suomalaisuudesta yritettäisiin tehdä aito kansallinen identiteetti, sen tulisi kyetä sulauttamaan sisäänsä kantasuomalaisten lisäksi myös esimerkiksi juutalaiset, arabit, japanilaiset, somalit, venäläiset, romanit, kurdit, turkkilaiset, intialaiset ja kaikki muut maailman kansat, jolloin se ei voisi olla määritelmältään millään tavoin ulossulkeva, sillä yhtäkään kieliryhmää, uskontoa, kansaa tai rotua ei olisi kategorisesti suljettu tämän uuden suomalaisuuden ulkopuolelle.
Nationalismin vastaisessa maailmassa suomalaisuudella ei tarkoitettaisi enää vuosituhansia vanhaa pohjoiseurooppalaista kansaa, vaan käytännössä liberaalidemokraattisen arvoyhteisön pohjoista alaosastoa. Tämä ”uussuomalaisuus” ei käytännössä eroaisi millään tavoin ”uusirlantilaisuudesta”, ”uussaksalaisuudesta”, ”uusranskalaisuudesta” tai mistään muusta vastaavasta kansallisuusmääritelmien liberaaleista vääristymistä, jotka typistävät vuosisatoja vanhat kansallisuudet ainoastaan jalkapallojoukkueeseen, katukeittiöön ja historiallisiin maamerkkeihin.
Avoimen suomalaisuuden ongelma
Suomalaisuuden tai minkä tahansa muun eurooppalaisen kansallisen identiteetin uudelleenmäärittely ei ole ongelmaton asia edes kyseisen uudelleenmäärittelyn kannattajille. Mikäli passi tai jokin muu vastaava tunnustus tekee muukalaisesta automaattisesti minkä tahansa eurooppalaisen kansan jäsenen, silloin rasismin pitäisi olla mahdottomuus, sillä samaan kansaan kuuluvat ihmiset eivät voi olla rasistisia toisiansa kohtaan.
Jos suomalaisuudella ei nähdä olevan minkäänlaista politiikan ulkopuolista olemusta, silloin mikä tahansa poliittinen määritelmä, myös nationalistinen, on yhtä pätevä. Ajatus koko ihmiskunnalle avoimesta suomalaisuudesta on myös suorassa ristiriidassa monikulttuurisuuden kanssa, joka nimenomaisesti korostaa ihmisryhmien toisistaan erottuvia identiteettejä.
Liberaalilla onkin edessä melkoinen työmaa yrittäessään yhdistellä näitä keskenään ristiriitaisia asioita mitenkuten toimivaksi kokonaisuudeksi. Hän voi uskotella, että maahan rantautunut afgaani tai somali on aivan yhtä suomalainen kuin kantaväestö, mutta kun sama henkilö puhuu esimerkiksi suomalaisen yhteiskunnan rasistisuudesta, hän ei koskaan sisällytä edellä mainittuja somaleita tai afgaaneja syyllisen rooliin.
Tämä pään sisällä tapahtuva alitajuntainen jaottelu suomalaisiin ja aivan-yhtä-suomalaisiin tekee maahanmuuttajista kantaväestöstä erillisen ryhmän, jonka tarkoitus on toimia kantaväestön tuomarina, kriitikkona ja moraalisena omatuntona. Euroopan ulkopuoliset maahanmuuttajat ovat siten eräänlaisia taikaolentoja, jotka ovat samanaikaisesti täysin suomalaisia, että niin erilaisia, että heidän pelkkä olemassaolonsa on suomalaisille mittaamaton rikkaus.
Kansan kyvyt muodostavat poliittisen toiminnan rajat
Suomalaiset ovat muiden eurooppalaisten kansojen tavoin maailmanlaajuisessa vertailussa suhteellisen korkean keskimääräisen älykkyysosamäärän omaava kansa. Korkea älykkyys korreloi voimakkaasti ongelmanratkaisukyvyn, itsehillinnän ja suunnitelmallisuuden kanssa, joka edesauttaa ihmisten kykyä sopeutua muuttuviin olosuhteisiin sekä kehittää ratkaisuja ryhmän kohtaamiin haasteisiin, olivat kyseessä sitten rajut perustavanlaatuiset muutokset maailmankaupan toimitusketjuissa, ympäristökatastrofit, kulkutaudit, sodat tai muut vastaavat yhteiskunnalliset murrokset.
Korkea älykkyys on eräänlaista henkistä potentiaalienergiaa, joka voidaan tarpeen vaatiessa valjastaa nopeasti hyötykäyttöön, mikäli materiaalisen maailman rajoitteet poistuvat. Maiden välisessä vertailussa väestön korkea älykkyys korreloi usein voimakkaammin yhteiskunnallisen vakauden ja taloudellisen hyvinvoinnin kanssa kuin esimerkiksi valtion alueella sijaitsevien luonnonvarojen määrä. Korkean älykkyysosamäärän maat ovat myös yleensä sisäisesti tasa-arvoisempia kuin luonnonrikkauksistaan tunnetut valtiot, sillä niiden hyvinvointi on kollektiivisen vaivannäön tulosta, siinä missä öljyn, kaasun tai muun luonnonvaran ympärille rakentuneet yhteiskunnat ovat yleensä harvainvaltoja, joille väestön suuri enemmistö ei tarjoa mitään erityistä lisäarvoa.
Älykkyys on ominaisuutena voimakkaasti perinnöllinen, eikä sitä voida juurikaan kasvattaa ulkopuolisin tukitoimin. Älykkyyserot esimerkiksi Euroopan, Itä-Aasian ja Afrikan välillä ovat seurausta vuosituhansien kestäneestä luonnonvalinnasta, joka on Euroopassa ja itäisessä Aasiassa palkinnut vuosituhansien ajan älykkäitä yksilöitä, joiden aikuisikään asti selvinneiden jälkeläisten lukumäärä on ollut huomattavasti älyllisesti heikompia suurempi.
Yksittäiset geenit pyrkivät ajan saatossa aina muuttumaan dominanteiksi, jolloin korkean kuolleisuuden vallitessa pienelläkin kilpailuedulla on selviytymisen kannalta ratkaiseva merkitys. Jos jollain alueella korkeaa älykkyyttä ennustavat perintötekijät eivät tarjoa jälkikasvun saamisen kannalta erityistä kilpailuetua, niillä ei ole myöskään ole tarvetta muuttua hallitseviksi.
Euroopan ja Aasian ulkopuolella mitatut alhaiset tulokset älykkyysosamäärätesteistä eivät suoranaisesti kerro siitä, että kyseiset kansat olisivat eurooppalaisia huonompia. Niiltä on ainoastaan vuosituhansien ajan puuttunut todellinen tarve erityisen korkealle älykkyydelle.
Ryhmien välisiä eroja älykkyydessä ei voida kuroa umpeen politiikan keinoin, sillä kyseiset erot perustuvat biologiaan, eivät harjoitettuun politiikkaan. Väestön etnisen koostumuksen muuttuessa myös koko yhteiskunnan olemus muuttuu, sillä väestön keskuudessa esiintyvät ominaisuudet sanelevat kaiken poliittisen toiminnan raamit.
Matalan älykkyysosamäärän ja korkean aikapreferenssin omaava väestö elää hetkessä ja keskittyy täyttämään välittömät tarpeensa itsekkäästi muista riippumatta, siinä missä korkean älykkyysosamäärän omaavat ihmiset kykenevät väliaikaisesti tukahduttamaan ja lykkäämään omia välittömiä tarpeitaan, mikäli sillä mahdollistetaan myöhemmin suurempi kokonaishyöty suuremmalle ihmisjoukolle.
Väestön muuttuessa muuttuu myös suomalainen yhteiskunta, josta muuttuu sen uuden väestön peilikuva. Kehitysmaalainen mieli luo kehitysmaan riippumatta näiden ihmisten maantieteellisestä sijainnista.
Kansakunta on idean ja materian yhteensulautuma
Kansakunnan jatkuvuuden kannalta usein älykkyyttäkin tärkeämpi resurssi on tahto, joka vaikuttaa materiaalisesta maailmasta erillisenä liikuttajana. Tahtoa ei ole ilman tietoisuutta, ja tietoisuus edellyttää syntymistä ja kasvamista osaksi ihmisen omaa kielellistä ja biologista sisäryhmää. Älykkyys kertoo ainoastaan ihmisjoukon keskimääräisestä pään sisäisestä laskentatehosta, siinä missä geenit kertovat tämän ihmisjoukon edustajien keskinäisistä sukulaisuussuhteista.
Korkea älykkyys, oma kieli ja yhteinen syntyperä ovat tietenkin kansakunnan olemassaolon kannalta elintärkeitä raaka-aineita, mutta ne eivät yksistään riitä synnyttämään ymmärrystä oman kansan ainutlaatuisuudesta. Paljas geneettinen potentiaali ei vielä synnytä tahtoa puolustaa omaa ryhmää sisäisiä ja ulkoisia uhkia vastaan, saati kasvata yksilön valmiutta uhrata omaa henkeään ryhmänsä puolesta.
Tietoisuuden ja siitä kumpuavan taistelutahdon muodostuminen edellyttää valtiovallan, perheen ja muun yhteiskunnan saumatonta yhteistyötä yhteisen kansallisen tarinan luomisessa, jonka suomalaiset kykenevät yksilöllisistä eroistaan huolimatta omaksumaan.
Suomalaisten perinnölliset erityispiirteet luovat maamme yhteiskunnallisen toiminnan edellytykset, siinä missä kansallismielisyys luo näille edellytyksille aidon tarkoituksen ja päämäärän. Usein esitetty väite, jonka mukaan suomalaisuus olisi puhtaasti 1800-luvun kansallisromanttisen heräämisen luomus, sekoittaa tietoisesti kaksi asiaa toisiinsa: kansallisen olemassaolon ja kansallisen tietoisuuden.
Suomalaiset ovat muinainen kansa, mutta vasta 1800-luvun suuret visionäärit saivat luotua sille muista kansoista riippumattoman tarkoituksen, kuin myös palavan tahdon tavoitella sitä. Kansa ilman tahtoa ja tietoisuutta on hyväksynyt kuolemansa luonnon loputtomassa kamppailussa ja siten katoamisensa historian hämäriin.
Suomalaisuus kansallisradikaalin politiikan keskiössä
Kansallisradikaali maailmankatsomus mieltää kansakunnan sielun ja ruumiin muodostamaksi kokonaisuudeksi, jonka vuoksi sen ajama politiikka kohdentuu niihin kysymyksiin, joihin voidaan puoluepoliittisin toimin vaikuttaa. Liikkeemme määrittelee suomalaisuuden syntyperän, historian, kielen ja kulttuurin muodostamaksi kokonaisuudeksi, eli suomalainen on rodultaan valkoinen, äidinkielenään suomea puhuva ihminen, jonka perimä pohjautuu suurimmaksi osin vuosituhansia sitten Suomen alueella asuneisiin heimoihin.
Politiikkamme päämääränä on kasvattaa tämän väestönosan, joka muodostaa nykyään alle 84 % maamme väestöstä, suhteellisen osuuden lähemmäksi sataa. Tämä kunnianhimoinen pyrkimys ei kuitenkaan uhkaa saamelaisten ja suomenruotsalaisten kaltaisten kansallisten vähemmistöjen olemassaoloa, sillä heidän erityisasemansa pysyisi turvattuna myös sinimustassa Suomessa.
Suomalaisuudella ei tarkoita valtion myöntämää paperinpalaa tai sateenkaarevaa liberaalikapitalistista arvoyhteisöä, vaan ainutlaatuista kansaa, jonka suonissa virtaava veri sitoo heidät Suomen maaperään useiden tuhansien vuosien ja satojen sukupolvien ajalta. Valtiomme luotiin suomalaisten toimesta suomalaisen kansan edunvalvojaksi, eikä tämä tarkoitus ole monikulttuurisesta yhteiskuntakokeilusta huolimatta muuttunut.
Suomi suomalaisille!