Vielä muutamia vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani esseetä äitienpäivästä ainakaan äidin näkökulmasta. Koko ajatus äitiydestä tuntui vastenmieliseltä ja mitä tahansa kuvitelmia aiheesta kehittelin, päätyivät ajatukseni yleensä aina enemmän tai vähemmän synkille teille. Minusta ei missään tapauksessa olisi äidiksi, lapset pilaisivat elämäni, en enää voisi tehdä itselleni tärkeitä asioita ja niin edelleen
Silloin tällöin aihe tuli uniinkin. Erään kerran, unessa siis, tulin raskaaksi ja synnytin lapsen ihan yllättäen. Mieheni ei silloin ollut kotona ja mietin että mitähän tästä kaikesta olisi hänelle sanottava illalla hänen palatessaan kotiin. Mutta lapsi, joka oli siis tyttö, kasvoi ihmeen nopeasti ja iltaan mennessä oli jo aikuinen. Niinpä hän pakkasi matkalaukkunsa ja lähti ovesta ulos samalla kun isänsä astui sisään. Mitään ei sen kummemmin tarvinnut eikä ehtinyt sanoa. Se siitä unesta, untahan se vain oli.
Mikä sitten on muuttunut nuoruudestani? Ympäristön tukema yksilökeskeisyys on vähitellen karissut pois ja olen oppinut katsomaan asioita uudella tavalla ja löytänyt puolia, joita teinityttö ei olisi voinut arvata olevan. Ympäristön muuttuminen, tuttavapiirin vaihtuminen ja tiettyjen kehityskulkujen havaitseminen ovat pakottaneet arvioimaan uudelleen omaa rooliani kansankunnan olemassaolon turvaamisen suhteen. Kysymystä lienee melko turha enempää avata kansallismieliselle lukijakunnalle.
Myös muut ajankohtaiset uutisistakin luettavat asiat ovat heijastuneet omaan elämääni. Opiskelu ja työnteko tai työhakemusten tekeminen eivät enää ole houkutelleet pitkään aikaan. Toisaalta tutuksi on tullut myös keskustelu vanhusten asemasta ja siitä kuka meistä kutakin hoitaa sitten kun olemme vanhoja. Kaikki nämä noin kolme kysymystä, ovat asioita, joita kansallismielisillä keskustelufoorumeilla käsitellään tuon tuostakin. Ja kaikkiin niihin on yhteinen ratkaisu, ainakin mitä tulee naisen rooliin.
Se on nimittäin äitiys.
Varsinkin kotiäitiys. Olen ollut enimmäkseen kotona lapsen kanssa pian vuoden ajan. Olen siis kantanut ainakin yhden korren kekoon, jos näin voi sanoa. En muuten voisi olla tyytyväisempi, enkä ainakaan vielä ole tähän elämänrytmiin kyllästynyt. Öitä ja aamuja ei aina saa nukkua rauhassa, mutta juuri muuta valittamista en keksi. Tietenkin uusi elämäntilanne toi aluksi uusia haasteita, mutta näin jälkeenpäin sanottuna arvioisin, että uuden rytmin onnistuimme omaksumaan muutamassa kuukaudessa. Unettomuudet tai sairastelu eivät ole juurikaan vaivanneet enkä voi sanoa kohdanneeni lainkaan “lapsivihamielisyyttä”, josta joskus valitetaan.
Olen myös ihmetellyt, mitä on se yksinäisyys, josta jotkut puhuvat äitiyteen liittyen. En ole havainnut sellaista tai ainakaan kärsinyt siitä. Sen verran, kun olen halunnut, yllättäen olen myös voinut osallistua useimpiin sosiaalisiin rientoihin entiseen tapaan. Ehkä sitten olen vain introvertti, jolla on käynyt tuuri. Onni täällä tosiaan vaihtelee, kuten virressäkin sanotaan. En voi luvata kenellekään mitään, eikä tarkoitukseni ole niin sanotusti paukutella henkseleitä. Kunhan vain tahdon tuoda esiin, ettei pikkulapsiarki välttämättä ole pelkkää kaaosta, tautikierrettä tai unettomuuden aiheuttamaa sumua. Se voi viedä asioita myös myönteiseen suuntaan, ehkä karsia jotakin vanhaa ja turhaa pois, tai osoittautua yllättävän luontevaksi elämänrytmiksi.
Ei ole harvinaista nykyaikaisen suomalaisnaisen kohdalla ylianalysoida omia mahdollisuuksiaan ja kykyjään liittyen mahdolliseen äitiyteen. Suunnitelmallisuus pitää olla vanhemmuudessakin, eikä äidiksi pidä ryhtyä ennen kuin on valmis. Valmiuteen kuuluu tietenkin koulutus, ura ja riittävä varallisuus. Lapsia ei voi “hankkia” ellei näille ole tarjota kaikkea mahdollista hyvää kuten harrastuksia. Tasa-arvon nimissä naisille tyrkytetään tuplaroolia sekä äitinä että kodin ulkopuolisena työntekijänä. Tällainen yhdenvertaisuus, tai miksikä sitä halutaan kutsua, luo oikeammin turhaa painolastia nuorille naisille. Siis sikäli, kun he tämän ihanteen ovat omaksuneet. Hyvin moni on. Vaatii kriittisyyttä hylätä moderni ja vaalia suosiolla traditionalistisempia sukupuolirooleja.
Kansallismieliset naiset ovat tottuneet suhtautumaan modernin maailman odotuksiin kriittisesti. Meidän kesken uraäitiys nähdään usein vähemmän positiivisessa valossa. Moni meistä haaveilee ensisijaisesti ehjästä ydinperheestä, perinteisistä rooleista ja kotiäitiydestä. Trad wife -ilmiö on tuttu meistä monelle. Amerikkalaista tuontitavaraahan se on, ei ehkä huonoimmasta päästä, mutta onko sekään täysin ongelmaton? Perinteistä naiseutta ylistävä somesisältö koostuu kauniista kodeista, itse tehdystä luomuruuasta ja sen sellaisesta. Ehkä samaan kategoriaan voi laskea kuuluvaksi myös lääketieteeseen tai medikalisaatioon kriittisesti suhtautuvan skenen, jossa myös rokotuksia ja sairaalasynnytyksiä voidaan kyseenalaistaa.
Synnytystavat ja imetys ovat asioita, joihin luonnollisuutta ja perinteitä tavoitteleva nainen saattaa ladata suuria odotuksia ja mahdollisesti pettyä, jos niitä ei täytäkään. Omalta osaltani voin kommentoida sen verran, että pääsin noin puoliväliin kummankin viimeksi mainitun ihanteen suhteen. Yhtä kaikki nämä ovat ihanteita, jotka panostuksen ja työn lisäksi vaativat myös tuuria. Yhtä hyvin kuin urakeskeisen monitoiminaisen roolin edessä myös täydellisen kotirouvan mallin äärellä, moni nainen saattaa ajatella, että uskaltaako koko hommaan edes ryhtyä.
Valkoinen nainen ajattelee liikaa ja ottaa joskus liikaa vastuuta. Onko se opittua vai geneettistä? Mitäpä jos tässä asiassa toimisimme niin kuin eliöt yleensä, emmekä ihan ylianalysoisi kaikkea? Mitäpä jos toimisimme niin kuin eräät nimeltä mainitsemattomat kansanryhmät, emmekä niin piittaisi kaikenlaisista turhan korkealle asetetuista maalitauluista, joihin vieläpä pitäisi osua yhtä aikaa. Kyllä ihmisellä saa tavoitteita olla, mutta mitä tulee kansakunnan ja suvun jatkuvuuden turvaamiseen, on se merkittävin tavoite jo itsessään. Mitäpä siis, jos emme antaisi liikaa painoarvoa erilaisille kasvatustyyleille tai uravalinnoille. Ehkäpä luomuruuat, itse leivotut leivät ja lasten ruutuaika ja harrastustoiminta kuuluisivatkin sinne toissijaisten kysymysten joukkoon.
Tässä kontekstissa sellaiset asiat kuten se, onko nainen kotiäiti vai töissä, on oikeastaan sivuseikka. Kunhan on suomalainen äiti suomalaisine lapsineen. Tämä on viesti, jonka tänä äitienpäivänä tahdon välittää mahdollisimman monelle kansallismieliselle naiselle. Laskekaa rimaa, jos teillä sellainen on ollut. Elämä kyllä kantaa, onhan se kantanut esiäitimmekin, jos minkälaisissa olosuhteissa.
Mutta sen lisään tähän loppuun, että yhden kliseen kyllä allekirjoitan. Nimittäin sen, että aika kuluu nopeasti ja lapset eivät kauaa ole pieniä. Asian huomaaminen on ahdistanut minua enemmän, kuin mikään elämäntapavalintakysymys, epiduraali tai käymättä jäänyt vauvauinti. En tosiaankaan odota, että tyttäreni häipyy matkalaukkuineen omille teilleen. Se päivä tulee todennäköisesti nopeammin kuin arvata saattaa, eikä sitäkään kannata liikaa ajatella, saati odottaa.
Hyvää äitienpäivää!
Jasmina Jalonen, Sinimustan Liikkeen jäsen