Valistuksen ajan perintönä nykymaailmassa on valloillaan tabula rasa- tai tyhjä taulu -ajattelu, jossa kaikki ovat syntyessään kuin valkoisia kankaita, joihin piirtämällä kenestä tahansa voi tulla mitä vain. Minkä tahansa ammatin tai aseman annetaan ymmärtää olevan periaatteessa kenelle tahansa mahdollinen, kunhan työtä tekee tarpeeksi uutterasti unelmansa eteen. Tämä ajattelutapa on väärä ja haitallinen, koska osa ihmisistä on luonnostaan älykkäämpiä kuin toiset. He ymmärtävät abstrakteja ongelmia ja omaksuvat käsitteitä muita tehokkaammin. Jos yhteiskuntamme huippuja verrataan keskivertoihmiseen, ja keskivertoihmiselle annetaan ymmärtää eron olevan jotenkin henkilökohtaisista ansioista kiinni, tuloksena on häpeää ja turhautumista. Terveessä yhteiskunnassa sen sijaan ymmärretään se, ettei kaikista voi tulla kaikkea ja hyväksytään ihmisten väliset luonnolliset erot.
Korkeakoulututkintojen alat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä ovat töihin valmistavat ja erikoistavat alat, kuten lääketieteet, oikeustieteet, opettajat sekä jotkin insinöörit ja diplomi-insinöörit. Näillä aloilla koulutuksen pääpaino on opettaa sellaisia taitoja ja menetelmiä, jotka ovat kriittisiä alan töihin siirryttäessä. Usein työpaikat vaativat nimenomaan alan koulutusta, ja tutkinto-ohjelmat toimivat pullonkauloina. Toinen ryhmä taas ovat niin sanotut generalistialat, joissa kehitetään enimmäkseen tietopohjaa ja opiskellaan omaan alaan liittyviä käsitteitä, mutta työelämässä tarvittavia käytännöntaitoja ei opeteta juuri lainkaan. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi kauppatieteilijät, yhteiskuntatieteilijät ja monet humanistiset alat. ”Alan töitä” ei välttämättä tutkimuksen ulkopuolella varsinaisesti ole, vaan samoista konsultin, esimiehen, virkamiehen tai asiantuntijan tehtävistä voivat kilpailla useiden alojen edustajat. Mainittakoon, että jako ei ole mustavalkoinen, vaan moni tutkinto asettuu johonkin näiden kahden ryhmän välille.
Koska generalistialoilla tutkinto ei ole tae mistään tietystä osaamistasosta, on tutkinnon vaikutus yksilön työllistymiseen kiinni sen eksklusiivisuudesta. Tutkinto viestii sen suorittajan olevan kykenevä pitkäjänteiseen uuden tiedon omaksumiseen ja soveltamiseen. Osa näistä taidoista toki opitaan opiskellessa, ja ahkeruudella sekä motivaatiolla on vaikutusta, mutta merkittävä tekijä opintomenestyksessä on ihmisen luontaisella älyllä ja lahjakkuudella. Hallintotieteiden maisteri voi työllistyä helposti kunnan rivivirkamieheksi, ei siksi etteikö virkamiehen työkuvaa voisi oppia kuka tahansa luku- ja kirjoitustaitoinen parissa viikossa, vaan siksi että todistus todistaa maisterin todennäköisesti fiksummaksi kuin kouluttamattomat hakijat.
Marinin hallituksen tavoitteena oli nostaa vuoteen 2030 mennessä korkeakoulutettujen nuorten aikuisten määrä 50 %:iin, ja myös nykyisen opetus- ja kulttuuriministeriön ulostuloissa toistuu korkeakoulutettujen määrän nostaminen kasvun työkaluna. Argumenttina on usein se, että Suomi uhkaa jäädä muista länsimaista jälkeen korkeakoulutettujen määrässä, mutta harvoin perustellaan miksi korkeakoulutettujen absoluuttisen määrän lisääminen olisi itseisarvo. Yleensä korkeakoulutusta kohdellaan melkeinpä taikauskoisesti: korkeakoulutetut tienaavat enemmän, joten jos korkeakoulutettujen määrä nousee yhteiskunnassa, silloin nousee myös hyvin tienaavien määrä.
Kun korkeakoulutettujen määrä nousee, generalistialoille käy huonosti. Ensinnäkin tutkintojen haastavuus laskee. Korkeakoulujen rahoitus pohjautuu osittain valmistuneiden määrään, joten opiskelija-aineksen kirjavoituessa koulujen on laskettava kurssien vaatimustasoja, jotta kaikki yhä valmistuisivat. Lisäksi yhteiskunnassa on vain tietyn verran kysyntää puhtaasti yleissivistyneille ja ”pehmeää” ajatustyötä tekeville. Teoreettisen filosofian opiskelupaikkoja lisättäessä ei synny tyhjästä uusia teoreettisen filosofian osaamista vaativia töitä. Tarjonnan kasvaessa ja kysynnän pysyessä vakiona on lopputuloksena tutkintoinflaatio. Tutkinnot menettävät niukkuudestaan saamansa arvon, eivätkä ne enää kieli omistajansa poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Sama toki voi päteä myös töihin valmistavilla aloilla, mutta näillä on usein realistisempi käsitys siitä, kuinka suurta määrää on järkevää kouluttaa.
Alati kasvavalla korkeakoulutettujen määrällä on kauaskantoisia kielteisiä vaikutuksia. Korkeakoulutetuille on vaikeampaa löytää koulutustaan vastaavaa työtä, ja välillä on vaikea löytää töitä ollenkaan, jos työnantajat katsovat hakijan ”ylikoulutetuksi”. Työurat perustuvat enenevissä määrin toissijaisiin tekijöihin, kuten ”itsensä markkinointiin”, suhteisiin ja puhtaaseen tuuriin. Valtio menettää valtavia määriä rahaa kustantaessaan vuosien koulunpenkillä istumisen, joka ei välttämättä maksa itseään takaisin millään tavalla. Työmarkkinat täyttyvät työttömistä maistereista, mikä huonontaa myös matalammin koulutettujen asemaa. Lisäksi on yksilöllisiä tragedioita: opiskelija, jolle tarjottiin nuorena turhaa uskoa koulutuksen auvosta, joutuu myöntämään tuhlanneensa aikaansa ja joko nöyrtymään työnhaussa tai jäämään työttömäksi.
Kansan yleissivistyksen ylläpitämiseksi tehokkain menetelmä ei ole tarjota kaikille korkeakoulutusta, vaan pohja hankitaan jo peruskoulussa ja toisella asteella. Varsinkin peruskoulut ja ammattikoulut ovat kärsineet viime vuosien resurssipulasta. Kansanopistot taas mahdollistavat myös aikuisille matalalla kynnyksellä kouluttautumisen ja sivistymisen. Esimerkiksi pianonsoittoa tai kuorolaulua opetellakseen ei tarvitse tutkinto-ohjelmaa, vaan kansanopiston viikonloppukursseilta voi saada riittävät eväät omatoimiseen harrastuksen aloittamiseen.
Koulutuksesta puhuttaessa on tarpeen asennemuutos. On lopetettava tabula rasa -ajattelu, jossa kenestä tahansa voi korkealla koulutuksella tulla hyväpalkkainen asiantuntija, ja ymmärrettävä laittaa panokset sinne, missä niillä on eniten vaikutuksia. Yliopistoista ja ammattikorkeakouluista on syytä vähentää koulutuspaikkoja alakohtaisesti, jotta korkeakoulutusohjelmista tulee jälleen kilpailtuja ja haluttuja, ja opetus voidaan pitää kovatasoisena. Yliopistoissa maisteripaikkojen vähentäminen suhteessa kandidaatintutkintoon voisi tuoda työmarkkinoille mahdollisuuden pärjätä myös kandidaattina, vähentäen ylimääräisiä koulunpenkillä vietettyjä vuosia sellaisilla aloilla, joilla niitä ei jokainen välttämättä tarvitse. Peruskoulujen ja ammattikoulujen alennustilan korjaaminen vaatii panostuksia työvälineisiin, henkilöstön määrään ja palkkoihin, mikä voidaan saavuttaa vain ohjaamalla niihin rahoitusta. Työnantajan on voitava luottaa siihen, että niin ammattikoulusta kuin yliopistosta valmistunut osaa ne asiat, joita hän tutkinnollaan markkinoi.
Sinimusta Liike katsoo koulutuspolitiikkaa kuten muitakin asioita: luonnollisten hierarkioiden kautta. Korkeakoulutuksen tarkoitus on koota yhteiskunnan fiksuimmat ihmiset yhteen, ja tarjota heille mahdollisuus opiskella tehokkaasti alansa huipuilta oppien, jotta työmarkkinoilla olisi varanto osaavia ihmisiä, joista ammentaa tärkeimpiin asiantuntija- ja johtotehtäviin. Kaikkia ei ole mielekästä korkeakouluttaa, koska kaikki työt eivät vaadi erityistä asiantuntemusta tai älykkyyttä, ja koska koulujen käyminen ei ole tehokasta sellaisen ihmisen kohdalla, jolla ei ole tarvittavia eväitä opiskeluun. Korkeakoulutuksen määrää rajaamalla myös ne ihmiset, joilla ei ole ilmeisiä akateemisia taipumuksia, löytävät nopeammin paikkansa yhteiskunnassa, eivätkä jää hakkaamaan päätään yliopiston seinään.