Tervehdys Helsinki.
Minun nimeni on Tuukka Kuru, ja toimin tällä hetkellä Sinimusta Liike -nimisen puolueprojektin puheenjohtajana. Puolueemme pohjaa maailmankatsomuksensa kansallisvaltion ihanteelle, jossa Suomi mielletään suomalaisten kansalliseksi kodiksi, jossa he voivat harjoittaa omaa kieltään, elämäntapaansa ja kulttuuriansa muista kansoista riippumatta. Liikettämme voidaan pitää valkoisten suomalaisen edunvalvontajärjestönä, jonka olemassaolon tarkoitus on edesauttaa suomalaisten kansallista jatkuvuutta sekä torjua niitä uhkia, jotka tätä kansallisen tarinamme jatkuvuutta olemassaolollaan uhkaavat. Tämä uhka voi muodostua niin sisäisistä, kuin ulkoisistakin toimijoista, ja nykyinen monikulttuurinen yhteiskuntakokeilu on näiden molempien summa.
Liikkeemme maailmankatsomuksessa valtio, ja sen mahdollistama yhteiskuntajärjestelmä, ovat alisteisia kansakunnan idealle, jonka me miellämme perimän, kielen ja kulttuurin kautta. Suomalaisen kansakunnan muodostavat syntyperäiset suomalaiset, joiden perimä sitoo heidät osaksi itämerensuomalaisten kansojen yhteistä historiallista taivalta. Ideologiamme mukaan valtion tehtävä on toimia tämän laajennetun perheen keskitettynä johtona ja kansallisen itsemääräämisoikeuden ilmentymänä, siinä missä sen ylläpitämät yhteiskunnalliset instituutiot ovat luotu palvelemaan kansamme ja heidän elinympäristönsä tarpeita. Meidän maailmankatsomuksessamme suuret ihmisyhteisöt ja kansakunnat eivät ole poliittisten linjausten luomia konstruktioita, vaan rajatun populaation biologisten piirteiden ilmentymiä. Suomalaiset eivät ole suomalaisia siksi, koska heiltä löytyy suomen kansalaisuus, vaan siksi, koska heidän suonissaan virtaa pääosin sama veri kuin esivanhemmillamme, jotka muinaisina aikoina asettuivat asumaan nykyisen Suomen alueelle.
Kotimaamme etninen yhdenmukaisuus on mahdollistanut historian aikana hyvinkin progressiivisia yhteiskuntakokeiluita. Kyseinen yhdenmukaisuus, ja siihen sisältyvä keskinäinen solidaarisuus, on mahdollistanut esimerkiksi suomalaisten suuresti arvostaman hyvinvointivaltion olemassaolon. Ajatus siitä, että ihmiset olisivat ainakin teoriassa oikeutettuja samoihin julkisiin palveluihin ja niiden mahdollistamiin uramahdollisuuksiin perheen tulotasostaan riippumatta, ei ole missään nimissä itsestäänselvyys. Nykyinen järjestelmämme, kuten kaikki muutkin sosiaalivaltiot, ovat vinoutuneita yksilöllisen vastuunkannon näkökulmasta. Hyvätuloiset ihmiset maksavat suhteessa suuremman määrän tuloistaan veroina, rahoittaakseen järjestelmää, joka hyödyttää kaikista eniten yhteiskunnan vähäosaisia. Kantavana ajatuksena on se, että ne, jotka tulevat hyvin toimeen, kykenevät välillisesti auttamaan niitä, jotka eivät siihen itse kykene.
Tämän kaltainen järjestelmä, jossa vahvemmat auttavat heikompiaan, voi kuitenkin toimia vain silloin, jos molemmat ryhmät kuuluvat osaksi samaa etnistä ryhmää, ovat sitoutuneet puolustamaan yhteistä kotimaata suurimman hädän hetkellä, ja kokevat keskinäistä kunnioitusta toisiansa kohtaan yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Varmuus siitä, että ulkoisen uhan edessä jokainen kykenee luottamaan toiseen suomalaiseen tulotasosta, arvomaailmaista ja koulutustasosta riippumatta, on elintärkeää minkä tahansa järjestäytyneen yhteisön selviämisen kannalta. Etnisesti ja rodullisesti samankaltaisten ihmisten, joiden sukujuuret sitovat heidät osaksi samaa joukkoa, on kykenevä näkemään itsensä joukkona, jolla on yhteinen historiallinen syntytarina, kuin myös yhtenäinen, vaikkakin moniulotteinen, visio tulevaisuudesta. Tämän kaltaista järjestelmää myös Sinimusta Liike kansankokonaisuuden nimissä kannattaa.
Kansankokonaisuuden ihanne ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastustaisimme yksilöiden välisiä menestyseroja, tai että pyrkisimme millään tavoin kiistämään toisistaan poikkeavien lahjakkuuksien, temperamenttien ja taipumusten olemassaoloa. Näemme kuitenkin, että yksilö kykenee parhaiten toteuttamaan itseään ainoastaan sen kaltaisessa ympäristössä, jossa hän kykenee kommunikoimaan omalla kielellään, jossa hän kykenee elämään oman kansansa parissa sekä seuraamaan sen kaltaisia moraalinormeja, jotka on luotu palvelemaan hänen oman ryhmänsä menestystä. Kuten Louis Rougier on todennut, yksilöllä ei todellisuudessa ole oikeuksia oman yhteisönsä ulkopuolella, sillä ainoastaan ihmisen oma yhteisö voi turvata kyseisten oikeuksien olemassaolon. Oikeus suomalaiseen elinympäristöön on siten kansallisen yhteisömme kollektiivinen tehtävä.
Tätä kansallista yhteisöämme uhkaa tällä hetkellä monet sen kaltaiset kulttuurilliset trendit, joista monet ovat lähtöisin Yhdysvaltojen itärannikon huippuyliopistoista. Suuryritysvetoinen liberalismi, joka näkee ihmiset ainoastaan juurettomina kuluttajina ja taloudellisina tuotantoyksiköinä, on löytänyt väkevän liittolaisen ylikansallisesta uusvasemmistolaisesta liikkeestä, joka käy omaa sotaansa koettua kolonialismia, patriarkaattia ja valkonormatiivisuutta vastaan. Vaikka juuretonta konsumerismia ja intersektionaalista kulttuurivallankumousta edustavatkin toisistaan poikkeavat osapuolet, niiden päämäärä on yhtenäinen: suomalaisen kansakunnan tuhoaminen ja kansallisen historiamme häivyttäminen.
Kapitalistisille toimijoille kansallisvaltiomme näyttäytyy valitettavana hidasteena nopean voitontavoittelun näkökulmasta. Peter Vesterbackan, Minna Hellen ja Elinkeinoelämän keskusliiton kaltaiset toimijat ovat usein pitäneet maamme lupakäytäntöjä ja kielivaatimuksia liian kankeina, sillä ne vaikuttavat vierastyövoiman rekrytoimista. Helsingin uusi pormestari Juhana Vartiainen väläytteli jo mahdollisuutta englanninkielisestä Helsingistä, jossa työntekijöiden kielitaitovaatimuksista joustettaisiin tuntuvasti. Samaa kehitystä on vaatinut vuosien ajan myös Peter Vesterbacka, jonka mielestä suomen kieli estää ikävästi ulkomaalaisen työvoiman jäämistä maahamme. Vuonna 2014 hän väläytteli mahdollisuutta 50 000 kiinalaiselle opiskelijalle, ja tällä hetkellä hänen yrityksensä pyrkii välittämään keskiaasialaisia suomalaisiin lukioihin.
Perusteluna näille työvoimapoliittisille uudistuksille käytetään usein sitä, että maamme väestö vanhenee, maamme täytyy pysyä mukana globaalissa kilpailussa, sekä estää työpaikkojen pakeneminen Kiinaan. Todellisuudessa kyseinen kilpailu käydään kuitenkin ylikansallisten suuryritysten välillä globaalissa mittakaavassa maasta ja kansalaisista riippumatta. Pienen pohjoisen maamme ja kansamme olemassaolo on näille kansainvälisille toimijoille samantekevää, sillä heidän maailmankatsomuksensa tunnistaa ainoastaan rahan, ja rahalla ei tunnetusti ole kotimaata. Värillistä halpatyövoimaa maahamme ehdoin tahdoin haalivat lobbarit eivät myöskään joudu koskaan itse asumaan näiden ns. työvoimapulan paikkaajien naapurissa. Näiden muuttoliikkeiden lieveilmiöistä kärsivät ne samat ihmiset, kuten aina ennenkin, eli tavalliset valkoiset suomalaiset.
Radikaalille uusvasemmistolle maahanmuutto näyttäytyy väylänä järjestäytyneen länsimaisen yhteiskunnan tuhoamiselle. Nämä ihmiset usein näkevät, että länsimaisten, eli käytännössä valkoisten, maiden kukoistus ja vakaus ovat seurausta vuosisatoja harjoitetusta sorrosta. Kyseinen sorto on joustava käsite, ja sen uhreiksi koettujen populaatioiden määrä kasvaa vuosi vuodelta. Suuriyritysten harjoittaman informaatiovaikuttamisen ansiosta uusvasemmistolaisesta liikkeestä on muodostunut eräänlainen läpikaupallistettu, pääosin nuorille naisille suunnattu perversio, jossa jokainen uusi ns. sorrettu alaryhmä toimii uutena kuluttajajoukkona, jolle voidaan yritysten toimesta teettää omat kirjat, omat elokuvat, omat vaatteet ja omat yhtyeet, sekä muut vastaavat kulutustuotteet. Näennäisen kapinallisuuden onttous on todettavissa jo pelkästään siitä, etteivät heidän mielipiteensä eroa mitenkään järjestäytyneen liberaalidemokratian, suuryritysten tai suurimpien mediatalojen mielipiteistä.
Suuryritysten omistajuuksien sijasta uusvasemmistolaiset kohdistavat huomionsa mieluummin jo valmiiksi demoralisoituun valkoiseen keskiluokkaan, joka todellisuudessa on omalla passiivisuudellaan alun perinkin mahdollistanut näiden läpikaupallistettujen alakulttuurien kukoistuksen. Orgaanisen kapinaliikkeen sijasta kyseessä onkin nykyisen esivallan johtama ja mahdollistama kulttuurivallankumous, jossa mielenterveydeltään ja elämänhallinnaltaan haasteellista alaluokkaa pyritään kiihottamaan omaa kansaansa vastaan liberaalin kulttuurihegemonian varmistamiseksi.
Näiden kahden osapuolen, uusvasemmiston ja suuryritysten, yhteiset intressit ovat nähtävissä myös Afganistanin pakolaiskriisissä. Siinä missä tätäkin mielenosoitusta vastaan on anarkistien toimesta perustettu afgaanien maahantuontia puolustava mielenosoitus, tuki afgaanien maahantuonnille ei rajoitu heihin. ETLA:n Aki Kangasharju totesi, Afganistanin kriisiin viitaten, että Suomi tarvitsee jatkossa tuntuvasti lisää ulkomaalaista työvoimaa, ja kuinka näiden kyseisten ihmisten korkeampaa kokonaishedelmällisyyttä ei voida vastustaa muista kuin rasistisista syistä. Se sama yhteiskunnallinen lopputulema, mitä uusvasemmistolaiset kuvailevat monikulttuurilliseksi ihmisoikeuskysymykseksi, on pukumiehille ainoastaan menestyvän yritystoiminnan ja keinotekoisesti alennetuista työvoimakustannuksista seuraavan varaudun edellytys.
Mitä vaikutusta näillä kahden nakertavan termiittijoukon toiminnalla sitten on yhteiskunnallemme?
Moraalisessa krapulassaan vellova vasemmisto kokee, että ainoa keino kuitata valkoisten kansojen kollektiivinen syyllisyys on tuhota heidän kotimaansa, ja tähän päämäärään se pyrkii pääsemään avoimien rajojen avulla. Päättymätön värillinen maahanmuutto toimii tälle katkeralle ja epäonnistumisen kyllästyttämälle kansanliikkeelle polttoaineena aina vain uusille kulttuurivallankumouksille, jotka eivät pääty, ennen kun viimeinen edes etäisesti kahlitsevaksi koettu normi, oli se sitten tulevaisuudessa kannibalismi tai pedofilia, saadaan purettua, ja viimeinenkin muisto valkoisesta yhteiskulttuurista on saatu tuhottua.
Tuhoamalla yhteisen historian, vasemmisto riistää myös mahdollisuuden yhtenäiselle päämäärälle ja siten myös olemassaolon syylle. Ytimeensä asti dekonstruoitu yhteisö ei omista enää ensimmäistäkään yhdistävää linkkiä, joka saisi sen puolustamaan itseään ulkopuolista uhkaa vastaan. Ulkopuolisen määrittely jo itsessään muuttuisi mahdottomaksi, sillä atomisoituneessa yhteisössä kukaan ei enää edustaisi sisäpiiriä, eikä mahdollisuutta yhteistyölle enää syntyisi. Yhtenäisen kansakunnan tilalle muodostuisikin vain jälkiteollinen tilkkutäkki, jossa jokainen intressiryhmä kokisi tulevansa toisensa syrjimäksi, ja joka palvoisi rohkeuden ja menestyksen sijasta epäonnistumista ja keskinkertaisuutta. Suomalaisen Suomen tilanne syntyisi syrjittyjen Suomi, joka olisi sisäisten ristiriitojen rampauttama ja puolustuskyvytön monirotuinen kakofonia. Epäilen, että tämä on osittain ihan tietoinen päämäärä.
Suuryritysten edustajat näkevät hyvinvointivaltiossamme ainoastaan sen asettamat rajat liiketoiminnalle, minkä vuoksi he ovat valmiita liittoutumaan minkä tahansa osapuolen kanssa, joka raivaa tietä heidän taloudellisille intresseilleen. Ei ole millään tavoin sattumaa, että Black Lives Matterin kaltaiset liikkeet saavat toimintansa mahdollistamiseksi satojen miljoonien dollarien lahjoitukset taloudelliselta yläluokalta, siinä missä mukamas ”valkonormatiivista valtajärjestelmää” edustavat tahot yritetään polkea yhteiskunnan marginaaliin niin julkisen vallan ja ylikansallisten megakorporaatioiden saumattomalla yhteistyöllä. Mitä voimakkaammin maamme talous saadaan riippuvaiseksi ulkomaalaisista omistajista ja ulkopuolisesta työvoimasta, sitä korkeammaksi nousee kynnys mihin tahansa kansalliseen politiikkaan.
Samaan aikaan kun suomalaisten työpaikat muuttuvat kiihtyvällä tahdilla englanninkielisiksi, tarve kauniille äidinkielellemme vähentyy. Vieraskieliset ihmiset tarvitsevat vieraskielisiä palveluita ja heidän jälkeläisensä sijoitetaan pääosin vieraskieliseen päiväkotiin. Suomalainen pääosin korkeasti järjestäytynyt työväenluokka pyritään korvaamaan liittoon kuulumattomilla vierasmaalaisilla, joiden vieraskieliset palvelut rahoitetaan suomalaisten verotuloilla. Suomalaiset rahoittavat tällä hetkellä siten täysin itse oman elämäntapansa näivettymisen, ja tulevat riippuvaiseksi kasvavasta vierasmaalaisten joukosta, jotka eivät tule ikinä olemassaolollaan maamme suomalaisuutta ylläpitämään.
Suomi tulee selviämään suomalaisena maana ainoastaan silloin, jos se katkaisee riippuvuussuhteensa vierasmaalaisiin toimijoihin ja ryhtyy aktiiviseen kulttuurikamppailuun amerikkalaista dekadenssia vastaan, joka myrkyttänyt monen nuorisomme edustajan mielen. Ns. kriittisen teorian sijasta meidän tulisi ylistää suomalaisuuttamme, ja teroittaa jokaisen suomalaisen päähän, että miksi tätä kansaa ja isänmaatamme tulisi puolustaa nyt ja tulevaisuudessa.
Siinä, missä vasemmisto ja markkinajätit tarjoavat suomalaisille ainoastaan 14 neliömetrin ötökkäkennossa koettua juurettomuuden tunnetta, englanninkielisiä mainoslauseita, nettipornoa, ylikansallisia merkkituotteita ja maahanmuuttajien katujengejä, meidän kansallismielisten tulee tarjota heille syvempi ja aidompi tarkoitus heidän olemassaololleen. Meidän tulee saada suomalaiset ymmärtämään, että heidän identiteettinsä kannalta oleelliset asiat eivät perustu hänen omaksumiin pronomineihin, ruokavalioon tai heidän kuluttamiin viihdesarjoihin, vaan vereen, jota he omissa suonissaan kantavat. Yhteinen perimä ei tarkoita sitä, että kaikkien suomalaisten pitäisi olla samaa mieltä asioista, mutta saman kansakunnan jäseninä heitä koskee yhtenäinen velvollisuus omaa maatansa kohtaan. Nykyinen tilanne, jossa yksittäiset suomalaiset luokat ovat liittoutuneet muukalaisten kanssa omaa kansaa vastaan on kestämätön, ja siihen tulee jokaisen suomalaisen puuttua niillä työkaluilla, jotka hänellä itsellään on käytössä.
Liikkeemme viesti mielenosoituksen teemaan on kaikkinensa selkeä. Suomi kuuluu suomalaisille, eikä yhdenkään toisen maan kansalaiselle. Suomi on suomalaisen kansan oma turvasatama, eikä kehitysmaiden ylijäämäväestön loppusijoitusalue.
Kiitos!