Tervehdys taas arvon suomalaiset!
Toivotan teidät kaikki tervetulleeksi Suomi Herää- tilaisuuteemme, joka järjestetään tänä vuonna neljättä kertaa, ja yhtä monta kertaa olen päässyt myös kunnioittamaan sen olemassaoloa puhujan roolissa. Tapahtumamme jälkeen tulen siirtymään monien muiden osallistujien tavoin Töölöntorille, jossa soihtukulkue juhlistaa kymmenvuotiasta olemassaoloaan. Aiemman kotona viltin alla vietettävän itsenäisyyspäivän rinnalle on syntynyt siten elinvoimainen, julkista tilaa ahnaasti hamuava ja kovaääninen kansallisen juhlinnan muoto. Monille osallistujille päivästä on muuttunut jo nyt katkeamaton perinnepäivä, jolloin marssitaan muiden suomalaisten rinnalla ja uhrataan ajatuksia sen kaltaisille kysymyksille, joiden mittakaava on suurempi kuin yhdenkään yksittäisen ihmisen arkiset haasteet. Kun on vaarana alttiina syntymämaa, kotiaskareet jäädä saa, kuten Frans Sillanpää asian aikoinaan ilmaisi.
Kadulla vietettävät itsenäisyyspäivän juhlatilaisuudet toimivat terävänä kontrastina valtiovallan omiin virallisiin juhliin, joissa maamme itsenäisyyspäivä esiintyy ainoastaan pakollisena kuriositeettina, vanhan ajan virallisuutena ennen varsinaisten bileiden alkamista. Maamme ja kansamme tulevaisuutta ei kyseisissä juhlissa juuri pohdita, vaan huomion vievät osallistujien vaatevalinnat ja loppuillasta myös heidän päihtymyksensä taso. Aikana, jolloin suomalainen kansa korvautuu kiihtyvällä tahdilla muukalaisilla, ja jolloin päätöksentekoa ulkoistetaan vuosi vuodelta enemmän maamme ulkopuolelle, kyseiset juhlat vaikuttavat yksinomaan irvokkailta. Kun alkuperäisen juhlistamisen kohdetta on vuosikymmenten ajan tietoisesti nakerrettu, jäljelle jää ainoastaan roomalaisten juhlien näyttämö, jossa jokainen hammasrivistö ja juhlamekko voi oman elostelunsa ohessa korostaa myös omaa erinomaisuuttaan.
Olen aiempien vuosien puheissani korostanut kansallisvaltiomme nationalistista perustaa – se syntyi kansallismielisistä ihanteista, sitä ajoivat kansallismieliset ihmiset ja se oli toteutuksensa puolesta alusta lähtien valmis taistelemaan epäkansallisia toimijoita vastaan. Uhrausten ja tehdyn työn tarkoituksena oli tarjota itseilmaisun mahdollisuus kansalle, joka oli siihen asti joutunut elämään aina suurempien naapureidensa hallintovallan alla. Kyseinen unelma oli lähtökohtaisesti separatistinen – muiden kansojen vaikutusvallasta eroon pyrkivä, sillä ainoastaan muista kansoista riippumattomana pystyi ikivanha suomalainen kansa ilmaisemaan itseänsä tavalla, joka oli sen kansanluonteelle ja verelle ominaista. Muiden kansojen tavat, läsnäolo ja määräysvalta olivat itsenäisyytemme ensiaskelien aikana suomalaisen kansakunnan turmio, mutta nykyään niistä onkin taianomaisesti muuttunut monikulttuurinen rikkaus, jota ilman maamme luhistuisi. Meidän tulee selvästi tarkastella tätä ristiriitaa tarkemmin.
Suomeen kohdistuu tällä hetkellä ennennäkemätön maahantulijoiden aalto, jonka suuruusluokka on kaksinkertainen vuosittain syntyviin suomalaisiin verrattuna. Sen lisäksi, että vuosittaisten tulijoiden määrä kasvaa valtavalla vauhdilla, he saapuvat jo maassa valmiiksi majailevien muukalaisten päälle. Muukalaisten lukumäärän kasvu on siten erityisen suurta niin alaikäisten kuin työikäistenkin joukossa, jotka ovat maamme tulevaisuuden kannalta kaikista merkittävimmät väestönjoukot, sillä kyseiset ryhmät määrittelevät ne raamit, joiden sisällä yhteiskunnallinen toiminta tulevaisuudessa tapahtuu. Aiempia tulvaportteja, jotka hillitsivät ruskean aallon saapumista, on murrettu suorastaan fanaattisella päättäväisyydellä. Aiemmin usein esitetty väite, jonka mukaan muukalaiset oppisivat suomen kielen esimerkiksi työn kautta, on jo aikaa sitten heitetty romukoppaan. Sen sijaan, että muukalaiset oppisivat uuden kotimaansa kieltä, kotoutumista odotetaan enää suomalaisilta työntekijöiltä. Suomalainen koulumaailma on myös suurten mullistusten äärellä ja pitkin kuluvaa vuotta olemme joutuneet lukemaan uutisia kokonaisista koululuokista, joista ei löydy enää ainuttakaan suomea äidinkielenään puhuvaa oppilasta. Muuttuva väestöpohja synnyttää myös uusia tarpeita, joita suomalainen yhteiskunta yrittää mitenkuten tyydyttää alati harvenevan kantaväestönsä hiellä ja verellä.
Muuttuva väestöaines nakertaa kansallisvaltiomme olemassaolon perustaa, tuoden aiemman kansallisen jatkumon tilalle epäkansallisen tyhjiön. Väestöpohjan monimuotoistuessa sen sisällä esiintyvät etniset jännitteet saavat vuosi vuodelta syvempiä ja aiempaa hankalammin ratkaistavia ulottuvuuksia, eikä Suomen valtiollinenkaan olemassaolo ole siinä tilanteessa enää itsestäänselvyys. Annan tästä esimerkin – jos Suomen itsenäisyysjulistus kerta perustui suomalaisten oikeuteen tavoitella omaa kansallista kohtaloansa, silloinhan uuden suomalaisen valtion olemassaolo on täysin sidottu sen kansan olemassaoloon, jolle tätä valtiollista itsenäisyyttä oltiin alun perinkin hakemassa. Ilman suomalaisia ei ole olemassa mitään oikeutta tarvitsevaa joukkoakaan, vielä vähemmän niitä, jotka tarvitsisivat erityisesti suomalaista valtiota.
Maassamme notkuvalle afgaanille, arabille, mustalle afrikkalaiselle tai muulle muukalaiselle on täysin yhdentekevää, minkä eurooppalaisen maan alaisuudessa he asuvat, ovathan kyseisten maiden historiat, kielet ja kulttuurit heille lähes yhtä kaukaisia asioita kuin avaruusolion tai Jumalan kohtaaminen oikeassa elämässä. Se, kuuluuko Suomen nykyinen maa-alue osaksi jotain toista valtiota tai liittovaltiota ei kiinnosta heitä pätkääkään, sillä heidän siteensä Suomeen on puhtaasti materiaalinen. Suomalaisen valtion olemassaolo on hyvä juttu, jos se mahdollistaa näille turisteille omaa kotimaataan paremman elintason, suomalainen kulttuuri on hyvä juttu, jos se tarkoittaa muukalaisten ongelmakäyttäytymisen katsomista läpi sormien ja kielikin on ihan kiva erikoisuus, kunhan sen osaamista ei vaadita missään. Vieraiden hallitsevaa minäkeskeisyyttä ruokkii entisestään suomalaisten erikoinen hinku kasvattaa näiden eksoottisten ihmisten sivistystasoa ja sulauttaa heidät sorkkaraudalla survoen osaksi yhteiskuntaamme ja julkista hallintoamme, tarvittaessa suomalaisista käytännöistä ja vaatimustasoista luopumalla. Uhratuilla resursseilla suomalaiset saavat kasvatettua keskuuteensa meistä poikkeavalla ohjelmoinnilla varustettuja ruskeita tuomareita, joille suomalaiset ovat yhtä aikaa nöyriä palvelijoita, että kaikkien henkilökohtaisten ongelmien juurisyy. Jostain syystä suomalaisilla tuntuu olevan myös jokin pakkomielle selvittää, mitä nämä hemmotellut kuokkavieraat ovat meistä ja miten meidän tulisi entisestään muuttua omassa maassamme, jotta nämä ihmiset kokisivat olonsa vielä nykyistäkin mukavammaksi.
Suomalaiset ovat siten ottaneet itselleen sen kaltaisen messiaanisen tehtävän kannettavakseen, joka uhkaa koko kansakuntamme olemassaoloa. Päästämällä keskuuteemme alati kasvavan joukon muukalaisia, menetämme samalla myös oman kotimaamme hallinnan – yhtenä päivänä huomaammekin, ettei yhteiskuntaamme suunnitellakaan enää suomalaisten hyvinvointia silmällä pitäen. Näiden ihmisten mielestä esimerkiksi maamme poliisivoimat ovat liian valkoiset – ratkaisuksi tarjotaan tietenkin vähemmän valkoisia. Suomalaiset yliopistot ovat liian valkoisia – ratkaisuksi tarjotaan silloinkin vähemmän valkoisia. Kielitaitovaatimukset koetaan syrjiviksi – ratkaisuksi esitetään englannin kielen käyttöönottoa. Suomalaiset työläiset kehtaavat vaatia taloudellista turvallisuutta – ratkaisuksi esitetään vierastyövoiman volyymin moninkertaistamista. Asetelma on aina sama – muukalaisten ongelmat nähdään johtuvan suomalaisten kollektiivisista epäonnistumisista, ja suomalaisilta vaaditaan aina vain entistä suurempia uhrauksia, samalla kun ongelman vakavuutta kasvatetaan kymmenillä tuhansilla uusilla tulijoilla joka ikinen vuosi. Nykyiselle poliittiselle järjestelmälle onkin tärkeää, että joka ikinen väestöryhmä kokee olevansa tervetullut Suomeen, paitsi suomalaiset itse!
Kulttuurillisesti, rodullisesti ja kielellisesti yhtenäisen kansan korvaaminen ihmiskunnan kirjon jokaisella värisävyllä saa aikaiseksi yhteiskunnan, josta jokainen haluaa hyötyä, mutta jota kukaan ei tunne enää omakseen. Siinä vaiheessa, kun visio suomalaisten kansallisesta kodista sammuu, joutuu tulevaisuuden suomalaiset päättäjät keksimään levottomalle rodulliselle tilkkutäkilleen uuden etnogeneesin, ylvään liberaalin syntytarinan. Kuinka tälle tilkkutäkille opetettaisiin esimerkiksi alkuperäisen itsenäisyysjulistuksemme taustamotiivit, kun sitä ajaneen kansakunnan viimeisiä edustajia pitäisi etsimällä etsiä Kainuun ja Lapin perämetsistä? Mitä tälle epämääräiselle etniselle sekasikiölle opetettaisiin historiallisten suomalaisten kokemista ilon ja surun hetkistä, kun tällä ryhmällä ei olisi mitään yhdistävää linkkiä näihin historiallisiin ihmisiin?
Näille uusille kuparinvärisille sukupolville vaaleat mustavalkokuvissa esiintyvät olennot olisivat ainoastaan outoja ja heidän elämäntarinansa äärimmäisen pitkästyttäviä. Lopulta nämä historialliset henkilöt koettaisiin ongelmallisiksi, sillä he toimisivat viimeisenä muistutuksena maailmasta, jossa valkoinen masokismi ei ollut vielä myrkyttänyt kansakuntamme jäseniä. Olisi myös hauska tietää, miten tämä tulevaisuuden monivärinen ja värisevä Suomi juhlistaisi itsenäisyyspäiväänsä. Mitkä olisivat niitä asioita, joiden vuoksi maamme itsenäisyys olisi niin äärimmäisen tärkeää – mustien transsukupuolisten edustus puolustusvoimissamme? Sekarotuisten pedofiilien edustus koulujemme opettajakunnassa? Vai onko siihen mennessä syntyneet jo aivan uudet viiteryhmät, joiden läsnäolosta ja hyvinvoinnista olisimme ainakin valtiotasolla äärimmäisen ylpeitä?
Näkökulmani voi kuulostaa kärjistetyltä, mutta miettikää tätä hetki oman päänne sisällä. Mikäli suomalaiset katoaisivat historian hämäriin traakialaisten, puunilaisten, sarmatialaisten ja muiden kuolleiden kansojen tavoin, mitä Suomesta jäisi tosiasiallisesti jäljelle? Mikäli riisumme valtioltamme yhteyden sen omaan kansaan, mitkä asiat muodostaisivat sen olemassaolon oikeutuksen sen jälkeen? Homoavioliitto? Alhainen verotus? Oikeus nauttia ja kuluttaa estottomasti siihen asti, kunnes taloudellinen järjestelmämme ja ympäristömme kantokyky ei anna siihen enää mahdollisuutta? Mikään näistä edellä mainituista ”arvoista” ei vaadi suomalaisen valtion olemassaoloa, eikä mikään vastaavista yksilökeskeisistä arvoista kykene varmistamaan sitä, että sen alaisuudessa elävät ihmisryhmät olisivat onnellisia ja toisiinsa nähden yhdenvertaisessa asemassa. Liberaalin monikulttuurisuuden paradoksi onkin räikeydessään huvittava – tuhoamalla yhtenäisen valkoisen kansan monikulttuurisuus tuhoaa samalla mahdollisuuden yhteiskunnan sisäiseen luottamukseen, ja ilman sisäistä luottamusta valtiovallan jokaisesta toimenpiteestä muuttuu ainoastaan yhden etnisen ryhmän keino ajaa omaa etuansa muiden etnisten ryhmien kustannuksella. Lopputuloksena olisi todennäköisesti eräänlainen pohjoinen versio Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta.
Jos monikulttuurisessa ajattelussa esiintyy paradoksi – eli vapaudella perusteltu monimuotoisuus tuhoaa lopulta vapauden edellytykset, silloin myös kansallismielisyydessä esiintyy oma paradoksinsa. Avaan tätä väittämää hieman enemmän: Me olemme kaikki täällä paikalla siksi, koska me rakastamme omaa kansaamme ja omaa kotimaatamme, ja tämän rakkauden vuoksi me olemme valtiovallan näkökulmasta kaikista vastenmielisimpiä olentoja, joiden ajattelulle ja toiminnalle ei pitäisi löytyä sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Me olemme valmiita puolustamaan niitä kansallisia instituutioita, jotka ainakin tällä hetkellä haluaisivat nähdä meidät mieluiten tuomittuina, häpäistynä ja marginaaliin ajettuina, ja olemme sitoutuneet puolustamaan aseellisesti maatamme tilanteen niin vaatiessa, vaikka nykyinen hallintomme ei tule meitä siitä ikinä kiittämään.
Useat katkeroituneet ihmiset ovat miettineet tätä edellä mainittua paradoksia ja lannistuneet sen edessä. Miksi puolustaisin mitään, mikä ei suoraan hyödytä minua, he kysyvät. Mutta jos kuuntelitte puhettani tarkasti, vastaus tähän kysymykseen pitäisi olla täysin selvä: me puolustamme näitä tärkeäksi kokemiamme asioita siksi, koska yksikään toinen kansa ei tule sitä tekemään. Me olemme ainoa kansa, jolla on veriyhteys tähän maahan, ja samalla myös ainoa joukko, jolle Suomen olemassaolo on itseisarvo. Me suomalaiset emme ole mitään huolettomia muukalaisia maailmanlaajuisessa karkkikaupassa, vaan rakkaan kotimaamme ja sen ikiaikaisen kansan jäseniä. Mikään määrä kansallismielisille langetettuja tuomioita ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä maa on jatkossakin suomalaisten koti, jossa kaikki muut kansat ovat ainoastaan vieraita. Mikään määrä monikulttuurisuuspropagandaa ei myöskään muuta sitä tosiasiaa, että suomalaisuus on suljettu ryhmä, johon jokainen suomalainen on verensä kautta liitoksissa. Nykyinen valtajärjestelmä tulee rankaisemaan teitä näiden totuuksien perusteella kaikin mahdollisin keinoin, koska se pelkää teitä. Ja se pelkää teitä siksi, koska se tietää olevansa väärässä.
Suomalaiset! Taistelu isänmaan ja kansamme puolesta jatkuu tänään, se jatkuu huomenna, ja se tulee jatkumaan niin kauan, kun tässä pohjoisessa kansassamme henki pihisee. Ja minä sanon, että se tulee pihisemään vielä tuhansien vuosien päästäkin!
Hyvää itsenäisyyspäivää!
Sinimusta Liike kerää puolueeksi päästäkseen kannattajakortteja. Allekirjoita kannattajakortti täällä.