Tervehdys suomalaiset!
On valtava kunnia puhua viidettä kertaa näin esimerkillisen hienolle joukolle, ja joudunkin heti alkuun toteamaan, ettei kertaakaan aiemmin ole näinkin radikaali kansallismielinen sanoma resonoinut niin väkevästi suomalaisessa yhteiskunnassa ja laajemmin koko valkoisessa maailmassa.
Elämme tällä hetkellä suurten murrosten aikakautta ja lukeudummekin niihin ikäluokkiin, jotka tulevat omin silmin todistamaan loputtoman talouskasvun päättymisen, materiaaliselle hyvinvoinnille rakentuvien ideologioiden hiipumisen, liberaalidemokratian korvautumisen systeemin pakkovallalla, sekä lukuisia sen kaltaisia etnisiä konflikteja niin valkoisen maailman sisällä kuin sen ulkopuolellakin, joita meidän vanhempamme ja heidän vanhempansa eivät osanneet kuvitellakaan. Tutkija Francis Fukuyaman povaama historian loppu ja liberaalikapitalismin ikuinen hegemonia jäivät toteutumatta, ja mikä ilon aihe se onkaan meille rotutietoisille kansallismielisille!
Liberalismin ja kapitalismin saama tyrmäysvoitto ummehtuneesta neuvostojärjestelmästä ei ollut hyvän ja pahan välinen taistelu, kuten sitä on kylmän sodan voittajan puolesta pyritty usein kuvailemaan, vaan kahden brutaalin materialistisen ideologian sisällissota, joista kumpikaan ei nähnyt ihmistä muuna kuin steriilinä taloudellisena toimijana, jonka unelmat ja tarpeet määriteltiin puhtaasti yksilöllisen ostovoiman kautta.
Toisen maailmansodan loppuun asti nämä kaksi ideologiaa olivat sotilaallisessa ja ideologisessa liitossa eurooppalaista kansallismielisyyttä ja omaleimaisuutta vastaan ja sodan päättymisen jälkeen ne vieläpä jakoivat Euroopan vapaat kansat etupiireihinsä, riistäen näiltä kansoilta mahdollisuuden aitoon, massoista riippumattomaan nationalismiin. Se pieni annos isänmaallisuutta, joita nämä vieraat suurvaltapiirit eurooppalaisille mitenkuten sallivat, oli muokattu vaarattomaksi järjestelmän sisäiseksi paineventtiiliksi, jonka ainoa tarkoitus oli ylläpitää kansalaisten taistelumotivaatiota näiden suurvaltapiirien välisen avoimen yhteenoton varalta.
Nämä kylmän sodan valtaideologiat, liberalismi ja kommunismi, olivat eräänlaisia sekulaareja lähetysuskontoja, joiden ideologit toimivat historiallisten lähetystyöntekijöiden tavoin: saarnaten kansalle pelastusta ja taistellen samalla taikauskoksi koettuja paikallisia tapoja vastaan. Ideologiat, joiden pitäisi kyetä takamaan ihanneyhteiskunta kaikille maailman ihmisille näiden rodusta, kansasta, sivistystasosta, uskonnosta, kulttuurista, sijainnista tai yhteiskuntaluokasta riippumatta, eivät voi olla miltään osin kansallisen omaleimaisia tai monimutkaisia. Tämä asiantila selittää myös näiden järjestelmien henkisen tyhjyyden ja ankeuden, sillä niiden ihannoimassa maailmassa ei todellisuudessa ole mitään luonnollista saati aidosti omaa yhdellekään maailman kansalle.
Edellä kuvailtu sekulaari evankeliumi vie kansallisvaltioilta oikeutuksen niiden olemassaoloonsa, sillä kyseinen maailmankatsomus ei tunnusta yhdenkään kansan synnynnäistä omaleimaisuutta saati oikeutta elää omiensa joukossa erillään muista maailman kansoista. Yksikään kansallismaisema ja siitä löytyvä todiste alueen muinaisesta asutuksesta tai muusta kansallisesta historiasta ei ole sekulaarille evankelistalle pyhä, sillä siinä missä paikallinen ihminen näkee kyseisissä asioissa oman sukulinjansa ja kansansa vuosituhantisen historian, näkee liberaali tai kommunisti siinä ainoastaan hyödyntämätöntä maa-aluetta, joka tulisi asuttaa uudella kuluttajamassalla, jolla ei ole mitään syvempää yhteyttä kyseiseen maahan.
Jos tämä kuulostaa teistä kärjistykseltä, miettikääpä hetki mielessänne millä tavoin eurooppalaiset päättäjät kansallisvaltioidensa olemassaoloa näinä päivänä perustelevat. Universaaleilla ihmisoikeuksilla ja materiaalisella hyvinvoinnilla vai esimerkiksi sillä, kuinka ranskalainen, tsekkiläinen, suomalainen tai ruotsalainen heidän valtionsa on? Ja jos nämä kaksi asiaa, kansainväliset ihmisoikeudet ja kansallisvaltio, ovat törmäyskurssilla, kummasta luulet nykyisten päättäjien luopuvan ensimmäisenä?
Näistä esimerkeistä huomaamme kätevästi sen, että kansallisvaltioiden olemassaoloa saatetaan päättävissä pöydissä mitenkuten sietää, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että ne tekevät avoimesti omalle kansalleen vihamielistä politiikkaa. Suomalaisilla, unkarilaisilla, norjalaisilla, ranskalaisilla, portugalilaisilla ja muilla eurooppalaisilla kansoilla saa olla nimellisesti oma kansallisvaltio, kunhan niiden toimintaa arvioidaan puhtaasti kansainvälisten ihmisoikeuksien ja liikevoiton näkövinkkelistä. Ne maat ovat jatkossakin koko ihmiskunnan saavutettavissa, eikä niissä ikinä harjoiteta sen kaltaista politiikkaa, jota voitaisiin vähimmässäkään määrin tulkita sateenkaarivastaiseksi, rasistiseksi tai juutalaisvastaiseksi.
Tämän kaltaiset linjaukset riistävät kansallisvaltioilta kokonaan niiden perustavanlaatuisen syyn olla olemassa, ja muuttaa niistä ainoastaan jättimäisiä ostoskeskuksia ja sosiaalitoimistoja, joiden olemassaoloa perustellaan puhtaasti värillisten muukalaisten tarpeilla. Kantaväestön omat tarpeet ja toiveet ovat tässä terminaalivaiheen liberalismissa kuitattu jo hyvän aikaan sitten rasismina, jota vastaan tarvitaan entistä suurempia etnomasokistisia performansseja. Ja tietenkin lisää valkoisen kantaväestön rahaa.
Tänään, maamme itsenäisyyspäivänä, voimme todistaa edellä kuvattuja reunaehtoja kaikista ilmansuunnista. Suomesta ja sen itsenäisyydestä pitää olla ylpeä koska homojen oikeudet, koska demokratia, koska läntinen arvoyhteisö, koska monikulttuurisuus, koska jokin muu vastaava latteus, muttei ikinä siksi, että Suomi on maailman ainoa suomalainen valtio, jonka maaperä on toiminut vuosituhansien ajan suomalaisten heimojen ikiaikaisena synnyinseutuna.
Päättäjämme yrittävät oikeuttaa poliittisesti korrektia isänmaallisuuttaan yhteiskunnallisilla ilmiöillä, joita ei ollut edes olemassa 30 vuotta sitten saati niinä vaaran vuosikymmeninä, kun itsenäistä Suomea ja yhtenäistä suomalaista kansakuntaa oltiin vasta luomassa. Suomalaisen itsenäisyysliikkeen aktivistit eivät maalailleet Suomesta kuvaa monikansallisena ja englanninkielisenä basaarina, jossa suomalaiset olisivat ainoastaan hauras vähemmistö värillisen ylijäämäväestön keskellä.
Monikulttuurin ja kyseenalaistamattomien kansainvälisten ihmisoikeuksien sijasta kyseisten aktiivien kirjoituksissa esiintyy huomattavasti näitä pelottavampia teemoja, kuten esimerkiksi väkevää kansallisylpeyttä, rotutietoisuutta, halukkuutta elää erillään muista maailman kansoista, ja mikä vielä karmeampaa, halua nähdä suomalainen kansakunta ja suomalainen valtio kohtalonyhteydessä toistensa kanssa!
Nämä näkemykset tulevat terävästi ilmi presidentti P.E. Svinhuvudin teoksessa Testamentti kansalleni, jossa yksi valkoisen Suomen ja itsenäisyysliikkeen vaikutusvaltaisimpia aktivisteja, jonka johtaman senaatin itsenäisyysjulistusta me tänäkin päivänä täällä juhlistamme, paalutti hyvin suomalaisen valtion olemassaolon perustan. Svinhuvudille Suomi ei ollut kasvoton markkina-alue, pelkkä liberalismin pohjoinen haarakonttori, vaan suomalaisen kansakunnan orgaaninen edunvalvontakoneisto, jonka tärkein tehtävä oli huolehtia sen edustaman kansan turvallisuudesta ja sen edustaman elämäntavan jatkumisesta tarvittaessa äärimmäistäkin sotilaallista voimaa hyödyntäen.
Svinhuvud oli Suur-Suomen vankkumaton kannattaja, joka mm. visioi kaikkien suomensukuisten kansojen vapauttamista neuvostomiehityksen alta, Pietarin kaupungin tuhoamista slaavilaisena etäpesäkkeenä sekä aseellista taistelua Saksan rinnalla siihen asti, kunnes kolmen kannaksen raja olisi saavutettu. Kirjan viimeisessä luvussa Martti Pihkala kuvailee juurettoman ja laskelmoivan eliitin ajattelutapaa siteeraamalla tunnettua latinankielistä sanontaa Ubi bene, ibi patria, eli siellä missä minun on hyvä olla, siellä on myös isänmaani. Siinä missä tavan suomalaiselle kyseinen asetelma on täysin päinvastainen: siellä missä on isänmaani, siellä minun on hyvä olla.
Vaikka tätä suomalaisista käytettyä epäitsekästä ja romanttista kuvausta onkin käytetty historian aikana monissa eri maissa kuvailemaan monia eri kansoja, sen kuvailema asetelma on yhtä pitävä tänä päivänä, mitä se oli vuosisatoja sitten. Suomi suomalaisena maana on itseisarvo ainoastaan meille suomalaisille, siinä missä kaikkien muiden kansojen side Suomeen on aina ehdollinen. Täällä he voivat asua, kunhan se vain tuntuu heistä hyvältä, mutta jos tämä hyvän olon tunne on miltään osin uhattuna, he voivat aina muuttaa seuraavaan maahan, sillä mikä tahansa toinen maa on heille ihan yhtä vieras mitä Suomi, ja uuden kotimaan tarjoamat edut voivat aina olla aiempaa asuinmaata paremmat.
Joku saattaakin jo tässä vaiheessa kysyä, että miten sellainen valtio toimii kriisitilanteessa, joka mittaa omaa onnistumistaan ainoastaan vierasväestön kokemalla mielihyvällä? Luulevatko tätä asetelmaa intohimoisesti kannattavat ihmiset oikeasti, että maahamme tuotu muukalaisreservi puolustaisi oman henkensä uhalla itselleen täysin vierasta järjestelmää, jos he eivät olleet valmiita tekemään sitä edes oman kotimaansa ja oman kansansa vuoksi? Voin sanoa jo nyt, etteivät he ole. Kukaan ei ole valmis kuolemaan kansainvälisen ostoskeskuksen ja yksittäisten yritysten liikevoittojen puolesta, oli kyseessä sitten alati harvenevan kantaväestön tai muukalaisväestön edustaja, eikä liberaalidemokraattinen järjestelmä voi myöskään kriisin edessä vedota yhteisöllisyyteen, jos mitään yhteistä ei enää ole.
Itsenäinen Suomi luotiin suomalaisten kansallismielisten toimesta suomalaisten kansalliseksi kodiksi, jonka tärkein tehtävä on toimia suomalaisen kansan ja sen elämäntavan puolustajana niin sisäisiä kuin ulkoisiakin uhkia vastaan. Maamme itsenäisyys ei ollut vain yksittäinen valonpilkahdus jossain kaukaisessa historiassa, vaan asiantila, jonka olemassaolo vaatii jatkuvaa kamppailua.
Historialliset itsenäisyysliikkeen aktivistit tiesivät, mihin itsenäistä Suomen valtiota tarvitaan, mutta se tarve on pahasti unohtunut nykyisiltä päättäjiltämme, jotka ovat luopuneet suomenmielisyydestä ja korvanneet sen maailmankatsomuksella, joka ei tunnusta kansallisen omaleimaisuuden olemassaoloa, ja jonka silmissä muukalainen ja suomalainen ovat samanarvoisia, ja siten myös keskenään vaihdettavissa. Heille Suomi on ainoastaan nopeasti monimuotoistuva talousvyöhyke, joka kantaa nimessään Palestiinan ja Traakian tavoin sitä asuttaneen muinaisen alkuperäisväestön nimeä.
Me nationalistit olemme taasen käsityksissämme huomattavasti lähempänä alkuperäisen itsenäisyysliikkeen aktivisteja. Me kuulemme oman kansamme sekä veriyhteytemme kutsun, sekä kansamme halun päättää omista asioistaan muista kansoista riippumattomana, suoraselkäisenä suomalaisena kansallisvaltiona osana vapaata valkoista Eurooppaa. Me tiedostamme sen, että tämä maa on suomalaisten maa, se on perustettu suomalaisten toimesta suomalaiselle kansalle ja sen tehtävä on puolustaa vain ja ainoastaan suomalaisia, eikä yhtäkään toista kansaa. Suomalaisten kotimaana se pysyy ainoastaan silloin, jos sitä asuttaa tulevaisuudessakin suomensukuinen, suomenkielinen ja suomenmielinen kansa.
Me olemme hylänneet valheen monietnisestä rinnakkaiselosta, emmekä suostu jäämään vähemmistöksi omassa kotimaassamme. Me tiedämme sen, ettei suomalaista maata ole olemassa ilman suomalaista kansaa, eikä tähän kansaan liitytä viranomaispäätöksellä, työluvalla tai opiskelupaikalla. Meidän tehtävämme on toimia uuden ajan itsenäisyysliikkeenä ja omaksua itsellemme historiallisten itsenäisyysaktiivien henki. Uskaltakaa innostua, uskaltakaa kamppailla ja mikä tärkeintä, uskaltakaa voittaa!
Tämän vuoksi meiltä tulee löytyä rohkeutta vaatia sitä, mitä suomalaisten kansallinen kotimaa vaatii toteutuakseen. Me emme halua assimilaatiota, sillä assimilaatiossa pienempi sulautuu aina lopulta isompaan ja koko ihmiskunnan rinnalla me tulemme aina olemaan vähemmistö. Me emme halua mitenkuten toimivaa pakotettua rinnakkaiseloakaan muukalaisten kanssa, sillä meillä ei suomalaisina ole siihen omassa maassamme mitään velvollisuutta. Sen vuoksi viestimme maassamme majailevalle muulle ihmiskunnalle on suora ja selkeä: on tullut kotiinpaluun aika!
Seuraavan vuoden kansallismielisten aktivismin tärkein teema tulee olemaan paluumuutto, ja sitä asiaa pitää teidän jokaisen päänne sisällä miettiä. Vaihtoehtoja on tasan kaksi, sukupuutto tai paluumuutto. Minä kysynkin teiltä nyt suoraan, kumman te valitsette?
Hyvää itsenäisyyspäivää suomalaiset!