Tervehdys Tampere!
Tänään on vappupäivä eli ensimmäinen toukokuuta 2046. Nyt kun Paluumuutto on jo suoritettu, haluaisin käyttää pienen hetken muistellen menneitä.
50 vuotta sitten ongelmaa ei nähty.
40 vuotta sitten orastavasta ongelmasta ei sopinut keskustella. Puhuttiin ”salonkikelpoisuudesta”.
30 vuotta sitten osa uskalsi jo puhua ongelman aiheuttamista lieveilmiöistä, mutta ei itse ongelmasta.
20 vuotta sitten puhuttiin jo itse ongelman lisäksi myös ratkaisusta. Paluumuutosta.
Viimeisin vuosikymmen on ollut hetkittäin hektistä. Muutos on vaatinut paljon aikaa, vaivaa, rahaa ja lentopetrolia. Näin suomalaisen työn päivänä haluaisin tarkastella tapahtunutta muutosta työn näkökulmasta.
Jälkikäteen voimme kaikki nauraa vuoden 2035 mustikkakriisille. Marjat tosiaankin jäivät metsään. Ei ollut tarpeeksi poimijoita. Panikoivista lehtiotsikoista huolimatta me selvisimme, ja mustikoitakin saa taas ostettua.
Kaikki eivät kuitenkaan selvinneet, ainakaan henkisesti siitä, kun ruokalähetit katosivat katukuvasta. Se, ettei roskaruokaa voinut enää tilata pilkkahintaan kotiovelle oli monelle kova pala. Valtiontaloutemme ei siihen kuitenkaan kaatunut.
Kovin kolaus taloudellemme oli uudisrakentamisen nopea hiipuminen. Ei ole yllätys, että kun maasta poistaa vähän alle miljoona ihmistä, kysyntä asunnoista laskee. Moni rakennusyritys siirtyi vallan korjausrakentamisen tai infrarakentamisen puolelle. Tämäkin oli hinta, jonka me olimme valmiita maksamaan.
Aivan kaikki palautetuista eivät olleet töissä: suuri osa heistä oli alaikäisiä, osa syystä tai toisesta työttömänä. Ne töissä käyvät ulkomaalaistaustaiset, jotka palautettiin, jättivät paikkansa suomalaisten täytettäväksi. Ja siinä missä ulkomaalainen halpatyövoima oli polkenut palkkoja alas, heidän poistuminen työmarkkinoiltamme pakotti työnantajapuolen nostamaan palkkoja.
Elinkeinoelämä oli luonnollisestikin näreissään tästä kehityksestä, mutta kaikkein omituisinta oli se, että myös ammattiliitot kävivät hiilenä. Suomalaisten työläisten asemahan parani. Mikseivät he hurranneet? Kenen asiaa he lopulta ajoivatkaan? Sitä emme ehkä koskaan saa tietää, sillä niin moni liitto kuihtui olemattomiin ja joutui irtisanomaan kovapalkkaisen päällystönsä.
Samaan savottaan joutuivat myös monet järjestöt ja virastot. Meillä oli satoja eri yhdistyksiä, joiden toiminnan keskiössä oli esimerkiksi somalilaisuus. Tänään niitä on nolla. Ei ole tarvetta. Monen viraston toimenkuva muuttui niin radikaalisti, että kaikille monikulttuurisuuskonsulteille ei löytynyt korvaavia työtehtäviä.
Eniten toimenkuva muuttui peruskoulun opettajilla: tänään he voivat keskittyä opettamiseen. Harva nykyopettaja edes tietää mitä tarkoittaa lyhenne S2. Myös poliisien työ on tänä päivänä toisenlaista: enää ei tarvitse miettiä, voiko johonkin lähiöön ajaa yhdellä maijalla vai tarvitaanko useampi? Taksikuskitkin saavat päivystää tolpallansa rauhassa ilman huolta muiden kuskien välisistä heimosodista.
Muistan omasta nuoruudestani kerran, kun olin työnjohtajana koulutyömaalla. Valvoin laatoitustöiden etenemistä ja yritin selittää kirgisialaiselle laatoittajalle Googlen kääntäjän avulla, että seinälaatoitus jätetään 10 senttiä irti lattiasta, koska siihen tulee myöhemmin epoksipinnoitteen nosto. Hän näytti peukkua ja sanoi jees, jees. Hän laatoitti sen kopin seinät lattianrajaan saakka. Työmaan papereissa luki, että työkieli on Suomi, mutta siitä ei haluttu pitää tarpeeksi kiinni. Ei siitä oikein missään pidetty, jos sellainen oli johonkin kirjattu. Kielimuurit omalla alallani olivat ärsyttäviä, mutta sairaaloissa ne olivat hengenvaarallisia. Nykyään ei tämmöisiäkään tarvitse onneksi murehtia.
Tänä päivänä, vuonna 2046, suomalainen työ on suomalaista, kiitos paluumuuton. Se on kuitenkin vain mukava lisä. Tärkeintä on, että turvasimme Suomen, suomalaisten ja suomalaisuuden olemassaolon ja saimme kuin saimmekin luotua lapsillemme, lastenlapsillemme ja heidän jälkeläisilleen suomalaisen Suomen. Sen he ovat ansainneet.
Hyvää valkoista vappua, Tampere ja kohti valkoisempaa tulevaisuutta!
Lauri Hokkanen, Sinimustan Liikkeen jäsen