Tervehdys Tampere!
Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi nyt viidettä kertaa järjestettävään Valkoiseen Vappuun, joka on itsenäisyyspäivänä Helsingissä järjestettävän Suomi Herää-marssin kanssa muuttunut aivan uudenlaiseksi isänmaalliseksi traditioksi. Teemallisesti nämä kaksi tapahtumaa eroavat selvästi toisistaan, mutta kansallismielisille ne ovat molemmat hyvin tärkeitä – siinä missä itsenäisyyspäivän juhlinta ja puheet käsittelevät kansamme kotimaata ja sitä edustava valtiovaltaa, ottaa vappu työväenjuhlana suoraan kantaa suomalaisten arkeen, elantoon ja vapaa-aikaan. Uskaltaako joku edes väittää, etteikö tavallisen ihmisen arki olisi tarpeeksi arvokas ollakseen kaiken poliittisen, ja siten myös kansallismielisen toiminnan, keskiössä?
Tämän kertaisen puheeni otsikko on ”Muuttuiko työstä elämän tarkoitus?”, sillä juuri tämä kysymys nousee ensimmäisenä mieleeni, kun näen uutisia valtiotalouden epätoivoisista vakauttamisyrityksistä, maamme jatkuvasti heikentyvästä huoltosuhteesta ja maamme Euroopan unionin korkeimmista työttömyysluvuista. Tuntuu kuin koko poliittinen järjestelmämme puoluekantaan katsomatta olisi omaksunut mukisematta saman poliittisen maailmankatsomuksen, jonka mukaan suomalaisen yhteiskunnan ainoa tehtävä on jatkuvasti nälkäisemmäksi käyvän globaalikapitalistisen helvetinkoneen ruokkiminen.
Tämän loputtoman nälän seurauksena suomalaista yhteiskuntaa ollaan ajamassa kohti täysmobilisaatiota, jossa jokainen väitetysti työtä pakoileva halutaan valjastaa yskähtelevän yksityisen sektorin lisäresurssiksi, oli kyseinen ”pakoilija” sitten kuinka masentunut, osaamaton tai perheellinen tahansa. Ainoastaan työ voi kääntää aurinkojumalan aseman korvanneen suuren talouskasvukäyrän kohti taivasta, ja kyseinen työ määritellään ainoastaan työnantajalle voittoa tuottavana ansiotyönä, josta valtio kahmaisee tietenkin oman viipaleensa.
Tämä mekaaninen liikevoittokeskeinen asenne tulee hyvin ilmi siitä keskustelusta, jota tälläkin hetkellä käydään hyvinvointivaltion tarjoamista etuuksista. Esimerkiksi nuorten äitien jääminen lastensa kanssa kotiin nykyisen kotihoidontuen mahdollistamana on monien mielestä valtava ongelma, sillä se viivästyttää näiden naisten siirtymistä työmarkkinoille. Nuori äiti on siten monien mielestä arvokkaampi Subwayn kassalla kuin kotona omien lastensa kanssa, sillä jokainen myyty patonki näkyy Excel-taulukoissa liikevoittona, siinä missä kotona vietetty aika oman perheen kanssa on kaikessa tärkeydestään huolimatta sen kaltaista työtä, joka ei suoranaisesti hyödytä yksittäisiä yrityksiä saati verottajaa.
Järjestelmän kannalta olisikin varmasti parempi, jos molemmat vanhemmat tekisivät täyttä työviikkoa ja maksaisivat jollekin ulkopuoliselle lastensa kasvattamisesta. Tai vielä parempi olisi, jos he jättäisivät lapset tekemättä kokonaan, sillä ovathan perheellisen työntekijän prioriteetit aina työyhteisönsä ulkopuolella. Samaa ongelmaa ei ole lapsettomalla työmuurahaisella, joka suostuu tekemään katkeamattoman ja moitteettoman työuran ja kuolemaan yksin pian eläköitymisensä jälkeen. Joku voisi tässä vaiheessa aivan oikeutetusti kysyä, ketä tämän kaltaisella työllä on tarkoitus hyödyttää.
Tavan tallaaja ei välttämättä aina hahmota sitä, kuinka vähän työn luonteesta loppujen lopuksi keskustellaan, ottaen huomioon, kuinka kriittisenä asiana sitä pidetään suomalaisen yhteiskuntarauhan ja koko globaalin talousjärjestelmän olemassaolon kannalta. Työnteosta on muuttumassa pelkän ansaintatavan tai ammattiosaamisen ilmaisun sijasta yksilön koko identiteetti, jolle kaikki hänen sosiaaliset verkostonsa, pätevyytensä ja tutkintonsa ovat alisteisia.
Mitä enemmän ansiotyö muuttuu yksilöllisen itseilmaisun muodoksi, sitä enemmän työelämä tulee omaksumaan psykoterapiaan ja muuhun mielenterveystyöhön liittyvää sanastoa. Työnantajat eivät enää mielellään keskustele työnhakijan osaamisesta, palkasta, työajasta tai lomatoiveista, vaan työntekijän ”intohimosta”, ”visiosta”, ”sitoutumisesta”, ”arvoista” sekä hänen persoonallisuudestansa ja kaikista sen kehityskohteista. Aiemmin tämän kaltainen terapiapuhe koski vain suurten amerikkalaisten yritysten yksittäisiä asiantuntijatehtäviä, mutta nykyään osittain teknologisen kehityksen mahdollistamana, ne ovat laajentuneet koskemaan monien kansainvälisen suuryrityksen jokaista palkattavaa työntekijää.
Mitä luulette esimerkiksi 80-luvulla matalapalkka-alalla työskennelleen ihmisen ajattelevan siitä, jos hän saisi tietää että 40 vuoden päästä tähän samaan työtehtävään on kymmeniä tuhansia hakijoita, jotka suodatetaan läpi moniportaisessa valintaprosessissa, jossa hakijoiden on todistettava omat kykynsä lukuisten ryhmätöiden ja videohaastattelujen kautta? Tai siitä, että ne harvat palkatut, jotka pääsivät menestyksellä läpi koko valintaprosessin, toimisivat lehtijuttujen hymyilevinä esikuvina muille työnhakijoille 11 euron tuntipalkallaan?
Kaiken tämän terapiapuheen tarkoituksena on häivyttää työntekijän ja työnantajan välisen suhteen todellinen luonne. Kärjistäen ilmaistuna työnantaja maksaa työntekijälle korvauksen tämän uhraamista tunneista ja hyötyy samalla itse tehdyn työn synnyttämästä lisäarvosta. Tasapainotilanne sopijapuolten välillä syntyy siitä, että työnantaja haluaa työntekijöistään mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman pienellä korvauksella, siinä missä työntekijä haluaa mahdollisimman paljon hyötyä mahdollisimman pienellä vaivannäöllä. Kompromissi näiden kahden eri intressin välillä mahdollistaa sovun ilman että kummankaan osapuolen tarvitsee erikseen leikkiä olevansa saman perheen jäseniä, parhaita kavereita keskenään tai edes samassa veneessä toistensa kanssa.
Tämä osapuolten välinen tasapaino häiriintyy, jos työntekijällä ei ole kotona mitään, mikä voisi kilpailla hänen huomiostaan ja ajastaan työpaikan kanssa, kuten omaa perhettä, ystäviä, seurakuntaa tai muuta oikean elämän luonnollista yhteisöä. Mikäli työntekijää odottaa työpäivän jälkeen kotona ainoastaan merkityksetön yksinäisyys nuhjuisessa suurkaupungin ötökkäkennossa ja jääkaapissa muhiva edellisen päivän noutoruoka, hän alkaa tahtomattaan ulkoistamaan täysin ymmärrettävää sosiaalisten kohtaamisten tarvetta ja merkityksellisyyden tunnetta omaan työnkuvaansa. Silloin työpaikka ei ole enää välttämätön paha, jolla mahdollistetaan työpaikan ulkopuolinen elämä, vaan käytännössä ainoa areena, jossa juureton ja yksinäinen muurahainen voi kokea olevansa mitenkuten hyödyllinen.
Se aiemmin mainittu ”intohimo”, joka pitäisi jokaisella kohdistua omia lähimmäisiään kohtaan, kohdistuukin voittoa tavoittelevalle kasvottomalle yritykselle, joka tulee päättämään pitkänkin työsuhteen välittömästi, jos kyseiselle henkilölle ei ole enää tarvetta, ja työyhteisöön, joka unohtaa henkilön nimen viikossa tämän eläköitymisen tai ennenaikaisen menehtymisen seurauksena. Tämä asiantila tulee vielä kauhistuttamaan monet aiempien ja tulevien sukupolvien lapsettomat uraohjukset, jotka huomaavat eläköitymisensä jälkeen olevansa täysin yksin, samalla kun heidän aiempi työnantajansa nauraa matkallaan pankkiin.
Tällä työn luonteen muuttumisella on kansakunnan tulevaisuuden kannalta kaksi merkittävää vaikutusta. Ensinnäkin se tekee henkilön työurasta ainoan onnistumisen mittarin, jonka rinnalla kaikki muut asiat, jopa oma perheellistyminen, ovat toissijaisia. Tämä näkyy hyvin siinä valitettavassa tosiasiassa, että monia hedelmällisessä iässä olevia suomalaisia pelottaa enemmän mahdollinen työttömyys kuin lapsettomuus, ja lapsen saaminenkin kehystetään usein henkilökohtaiseksi epäonnistumiseksi, mikäli se tapahtuu hetkeäkään ennen korkeakoulututkinnon ja kymmenen vuoden katkeamattoman työuran saavuttamista.
Tuottavuuden kasvu, teknologinen kehitys ja tekoäly eivät muuta sitä tosiasiaa, että ihmistä koskevat edelleen aivan samat luonnonlait kuten kaikkia muitakin eläimiä. Mikäli rajattu ihmispopulaatio ei kykene uusiutumaan luonnollisen syntyvyyden avulla, se tulee lopulta kuolemaan sukupuuttoon. Harva maa toimii tästä parempana esimerkkinä kuin turbokapitalistinen Etelä-Korea, jonka nuorista ikäluokista peräti 70 prosentilla on korkeakoulututkinto, samalla kun maan kokonaissyntyvyys on niin alhainen, että jokainen tuleva sukupolvi on kooltaan vain kolmanneksen edeltäjästään. Suomen tilanne on osittain vielä Etelä-Koreaakin heikompi, sillä meiltä puuttuu kymmenien miljoonien ihmisten pohjapopulaatio, joka selviäisi ongelmitta brutaaleistakin geneettisistä pullonkauloista.
Mikäli suomalaisen omantunnonarvo syntyy jatkossa ainoastaan hänen työuransa ja sen mahdollistaman taloudellisen menestymisen kautta, meitäkin odottaa helposti Etelä-Korean kohtalo eli muuttuminen kilpailuyhteiskunnaksi, jonka alaisuudessa elävät työhullut puurtajat ovat valmiita tekemään työelämälle alati suurempia henkilökohtaisia uhrauksia saadessaan vastineeksi jatkuvasti pieneneviä hyötyjä, tarvittaessa jopa oman sukupuunsa jatkumisen hinnalla. Todellisuus on kuitenkin se, ettei yksikään ihminen totea kuolinvuoteellaan, että olisinpa saanut viettää enemmän aikaa toimistolla.
Toisekseen tämä työelämän muutos pyrkii korvaamaan yhteiseen verenperimään, kieleen, kulttuuriin ja isänmaahan perustuvan orgaanisen yhteisön monikansallisen suuryrityksen monirotuisella työyhteisöllä, joka ei erottele ihmisiä minkään synnynnäisen ominaisuuden perusteella, sillä kuten hyvin tiedämme, suurpääomalla ei ole perhettä, kotimaata tai äidinkieltä. Se huolenpito ja ahkeruus, jota yksittäinen suomalainen voisi kohdistaa omaa kansaansa kohtaan, annetaan usein lähes ilmaiseksi voittoa tavoitteleville suuryrityksille, joiden pääkonttorit ovat yleensä Suomen ulkopuolella.
Näille kansainvälisille suurkonserneille Suomen kaltaiset pienet maat ovat ainoastaan kaukaisia toimipisteitä, joiden väestön omaleimaisuudella, historialla tai kielellä ei ole heille mitään merkitystä. Tasan siinä vaiheessa, kun yksittäinen toimipiste ei enää hyödytä osakkeenomistajia, sen tuotanto ajetaan surutta alas, täysin välittämättä siitä, minkälaisia vaikutuksia sillä on paikallistasolla alueen ihmisten arkeen. Aiemmat juhlapuheet yhteisestä ”visiosta” ja työyhteisön muodostamasta ”perheestä” unohtuvat myös sillä samalla sekunnilla, kun niillä ei ole enää yrityksen johdolle taloudellista hyötyä.
Mikään näistä esittämistäni kriittisistä huomioistani ei ole ristiriidassa luterilaisen työmoraalin kanssa, jota on usein pidetty suomalaisen työelämän ohjenuorana. Työ todellakin on parhaimmillaan lähimmäisensä palvelemista, sillä kukaan meistä ei ehdi eikä kykene tuottamaan kaikkea tarvitsemaansa itse. Ajatus lähimmäisensä palvelemisesta työn kautta on mahdollista, mikäli työn tuottajat ja työstä hyötyjät ovat läheisessä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja he kykenevät yhdessä näkemään vaivannäkönsä lopputuloksen.
Tämä edellyttää vahvaa paikallisuusperiaatetta, jossa taloudellinen toiminta tapahtuu ensisijaisesti samalla maantieteellisellä alueella vaikuttavien toimijoiden kesken ja toissijaisesti kansallisella tasolla, mikäli omalta lähiseudulta jonkun tarvittavan hyödykkeen saaminen osoittautuu vaikeaksi. Tämän kaltaisten paikallistasolla toimivien yritysten omistajat ovat myös kasvottomia monikansallisia toimijoita huomattavasti kiinnostuneempia oman kotikaupunkinsa ja kotikylänsä hyvinvoinnista, sillä he jakavat työntekijöidensä kanssa saman kotiseudun ja kärsivät yhdessä heidän kanssaan tulevaisuuden koettelemukset.
Suomalaisen elinkeinoelämän korkea kotimaisuusaste ei kuitenkaan yksin riitä korjaamaan aiemmin mainittuja ongelmakohtia, sillä suomalaisomistus yksistään ei tee työelämästä perheystävällistä saati suojele suomalaista työntekijää globaalilta kilpailulta. Suomalaisvetoinen yksityinen sektori tarvitsee rinnalleen vahvan valtion, jolla on tarvittavat työkalut epäkansallisesti toimivien yritysten sanktioimiseksi sekä kyky asettaa yksityiselle taloudelliselle toiminnalle selkeät kansalliset raamit.
Taloudellinen hyvinvointimme ei voi perustua maahanmuuttajien muodostaman ruskean reservin hyväksikäytölle, tai lainarahalle, jonka takaisinmaksu on sysätty vielä syntymättömien suomalaisten sukupolvien vastuulle. Tällä hetkellä valtiovallan tärkein tehtävä on suomalaisten syntyvyyden nostattaminen, ja työelämällä on tässä muutoksessa merkittävä rooli.
Nykyisen yritysvetoisen rekrytointijärjestelyn sijasta valtiovalta kykenisi muokkaamaan nykyistä pelikenttää huomattavasti perheystävällisemmäksi esimerkiksi avoimen suosimisen kautta: kahdesta yhtä pätevästä työnhakijasta yrityksen olisi palkattava se hakija, jolla on enemmän lapsia, tai esimerkiksi jokainen uusi lapsi kasvattaisi työntekijän palkallisten lomapäivien määrää. Mikäli esimerkiksi äiti haluaisi jäädä pienten lasten kanssa kotiin isän tehdessä ansiotöitä, perhe tulisi siirtää perheverotuksen piiriin, jolloin miehen palkasta maksettava veroprosentti jäisi huomattavasti yksinelävää alhaisemmaksi.
Jos esimerkiksi äiti haluaisi siirtyä myöhemmin työelämään pikkulapsivaiheen jälkeen, valtiovalta voisi omilla taloudellisilla kepeillä ja porkkanoillaan edistää tämän siirtymän toteutumista, esimerkiksi tekemällä tämän kaltaisesta työelämään siirtyjästä markkinahintaa edullisemman erillisen tukirahoituksen kautta. Jokainen näistä uudistuksista voitaisiin tehdä täysin röyhkeästi lapsettomien ja yksinelävien kustannuksella, mikäli siihen vain löytyisi poliittista tahtoa.
Työ ei siten ole elämän tarkoitus, sillä elämän todellinen tarkoitus on uuden elämän luominen, nykyisen elämän suojeleminen ja aiemmin eläneiden perinnön kunnioittaminen. Työ on ainoastaan keino näiden ikuisten päämäärien saavuttamiseksi. Jokainen tähän elämän lahjaan osallistuva on arvokkaampi kuin siitä aktiivisesti kieltäytyvä, olisi tällä kieltäytyjällä sitten kuinka merkittävä ansioluettelo tahansa tai kaikki maailman rikkaudet pankkitilillään. Muistakaa silti arvostaa jokaista työnkuvaa ja erityisesti niiden tekijöitä, ja tehkää omakin työnne aina parhaimman osaamisenne ja ammattietiikkanne mukaisesti ja oman perheenne, ystävienne ja kansanne hyväksi.
Hyvää vappua suomalaiset!
Tuukka Kuru, Sinimustan Liikkeen puheenjohtaja